Menestys Pisa-tutkimuksissa on ollut Suomelle tärkeää, ja Pisatulokset vaikuttavat varmasti kansalliseen itsetuntoomme. On esitetty pelkoja siitä, millaiset tulokset seuraavalla kierroksella on tulossa.Kiitos menestyksestä kuuluu varmasti hyville opettajille. Toisaalta, kyseessä on vain yksi testi, joka on selvästi soveltunut Suomen tyyppiseen yhteistkuntaan ja koulujärjestelmään. Pisasta puhutaan paljon, mutta monelle on varmasti epäselvää, mitä se pyrkii mittaamaan ja minkälainen testi on.
PISA (Programme for International Student Assesment) on OECD:n vuonna1997 kehittämä koulutusjärjestelmän vaikuttavuuden monitorointiin erikoistunut testi. Kokeet suoritetaan joka kolmas vuosi samanaikaisesti tilastolisesti valitulle joukolle 15-vuotiaita oppilaita (4500-10 000) yli 60:ssa pisamaassa ja partnerimaissa. Sen perimmäinen tarkoitus on ollut hankkia vertailutietoa eri maiden koulutusjärjestelmistä, mutta toisaalta myös tarjota jäsenmaille mahdollisuuksia kehittää omaa koulutusjärjestelmäänsä tulosten perusteella. Mutta halutaan tai ei, se on myös kilpailu, etenkin voittajien mielstä!!
Pisa ei pyri pelkästään testaamaan koulussa opitun muistamista kokeessa, vaan ”keskittyy tarkastelemaan nuorten kykyä käyttää tietoaan ja taitojaan todellisen elämän tilanteissa”, käsitteiden ymmärrystä ja opiskelumotivaatiotakin. Myös virallisen opetuksen ulkopuolella opittua voi siis hyödyntää.
Eri vuosina testeissä on painotettu eri osa-alueita (luonnontieteet-matematiikka-lukeminen), vaikka kaikki mainitut alueet ovatkin olleet mukana. En tiedä tarkkaan, miten esim. kulttuurinen osaaminen ja luovuus on näkynyt testeissä. Testin tekemiseen on osallistunut suuri määrä kv-asiantuntijoita, ja sitä on kehitetty vuosien varrella. Testi kestää kaksi tuntia.
Testit tehdään paperilla ja kynällä, mutta 2009 mukana on myös jakso, jossa arvioidaan ”elektronisten tekstien lukemista ja ymmärtämistä”. TVT-taitojen testaamista lisätään vuoden 2012 tutkimuksessa. Testiä voi tarkastella tästä (engl. pdf). Tarkastelu osoittaa, että päättelykyvyllä ja ymmärtämisellä on siinä suuri painoarvo.
PISA-kritiikkiä
Professori Kirsti Lonka totesikin Ylen Aamutv:ssä (17.5.10) lyhyen koulupäivän korreloivan tuloksiin, kun nuorilla on elämässään paljon epämuodollisen oppimisen konteksteja ja mahdollisuuksia. Toisaalta Suomi pärjää huonosti kouluviihtyvyyskyselyissä – olisiko tälläkin jotain yhteyttä Pisatuloksiin, ken tietää. Lonka varoitti tuudittautumasta hyviin tuloksiin ja kuvittelemasta, että koulua ei tarvitse enää muuttaa.
Miten hyvin yksi koetilanne voi ylipäätään testata oppimista kovinkaan mittavasti? Miten paljon se kertoo tulevaisuuden yhteiskunnassa menestymisen mahdollisuuksista, kuten PISA esittää yhdeksi tutkimuksen tavoitteista.
Kriitiikkiä PISA-testejä kohtaan on esitetty valtavasti. (esim. , tässä ja tässä ).
Harvassa ovat kokeet, joissa pärjääminen ei ainakin osittain johtuisi hyvistä kokeissa pärjäämisen taidoista. Testit ovat aina kulttuurisidonnaisia, ja tietyissä maissa on varmasti totuttu tekemään tietyn tyyppisiä kokeita. Testit mittaavat siis myös sitä, miten hyvin ollaan sopeuduttu opetukseen ja kyseisenlaisten testien suorittamiseen. Norjalaisten mukaan vuoden 2006 testi oli käännetty heikosti ja oli sekava ja vaikeasti ymmärrettävä. Kysymyksiä on syytetty myös poliittisiksi. Suomalaisten menestystä on taas perusteltu mm. homogenisellä koulutusjärjestelmällä ja vähäisellä taustaltaan vieraskielisellä väestöllä. Kritiikki on varmaan osin kateutta, osin oikeutettua.
Testin soveltumista samalla tavalla kaikkien 60 maan toimintakulttuuriin tasapuolisesti voidaan pitää epätodennäköisenä. Myös motivaatio voi vaikuttaa, samoin kokeen suoritusajankohta lukuvuoden osalta. Suomen 15 vuotiaat voivat olla motivoituneita, kun edessä on hakeminen toisen asteen opintoihin. Joissain maissa 15-16 vuotiaat ovat jo toisella asteella (yläikäraja on 16v2kk). Mutta varmasti hyvät opettajat ja suhteellisen tasapuolinen koulujärjestelmä takaavat keskimäärin hyvän tuloksen testeissä.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että todellista oppimista ja koulujärjestelmän vaikuttavuutta voidaan mitata vain pintapuolisesti ja hetkellisesti Pisan kaltaisilla testeillä. Todellista oppimista voi mitata paremmin tai ainakin pisatyyppisten testien lisäksi tarkastelemalla oppimisen prosesseja, aktiivisuutta, osallistumista, tiedonrakentelukykyä, itseohjautuvuutta ja niin edelleen. Todellinen oppiminen näkyy sitten myöhemmin työelämässä, innovaatioissa, hyvinvoinnissa ja yleensä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Voidaan myös kysyä, miten paljon PISA ohjaa meilläkin sitä, miten ja mitä opiskellaan? Ylioppilaskirjoitukset tekevät sitä joka tapauksessa jo paljon. Tuoko PISA lisää kilpailumeinikiä oppimiseen ja ohjaa siten oppimisen sisältöjä ja tavoitteita? Jos Pisassa pärjääminen on tärkeä kansallinen ylpeydenaihe, ja jos sillä on vielä merkittävää taloudellista merkitystä, eikö se väkisinkin ohjaa pärjäämään ja etenkin kilpailemaan kyseisessä tutkimuksessa?
Joka tapauksessa yksittäinen tutkimus on saanut valtavasti koulutuspoliittistakin painoarvoa.
Tarkempi kuvaus uusimmasta testistä (292s) löytyy OECD:n sivuilta.
2009: http://www.oecd.org/document/44/0,3343,en_2649_35845621_44455276_1_1_1_1,00.html
ja http://www.oecd.org/dataoecd/47/23/41943106.pdf
Voisiko PISA-tulokset ottaa noin vaan yksinkertaisesti yhtenä mittana joka ei niitä pöllöimpiä ole , nautitaan Suomen maineesta ja otetaan vieraat vastaan tutustumaan. Ei tästä haittaa ole 😉 asiantuntijat ei koskaan ole kuvitelleet merkistystä suureksi.
Kilpailuyhteiskunnassa elämme oli koulun mittarit mitä tahansa, todistuksia ainakin jaellaan ja tutkintoja myöhemmin.
Itse uskon vähiten viihtyvyysmittareita, koska ne heijastavat suoraan kulttuurisia eroja. En varmasti olisi koululaisena myöntänyt viihtyväni koulussa vaikka itse asiassa viihdyin. Oli oltava kunnon kapinallinen nuori eikä nössö opettajia miellyttävä pinko. Noin muistan tilanteen.
Miten luot mittarin jolla mitataan objektiivisesti eri kulttuureissa oppimisen prosesseja?
Kuka määrittää mikä on oikeaa aktiivisuutta eri tilanteissa?
Mitä tarkoittaa edes sana osallistuminen? Osa oppilaista oppii vaikkapa kieliä tai matematiikkaa ilman “osallistumista”.
En tarkoittanutkaan, että tuollaista mittaria pitäisi tehdä kansainvälistä vertailua varten. En siis esittänyt niitä vaihtoehtoina PISAlle vaan merkityksellisinä arviointimalleina. Olen sitä mieltä, että erilaiset oppimisen prosessit, joiden voidaan lähtökohtaisesti olettaa kehittävän tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja ovat merkityksellisiä. Ja näiden prosessien esiintymistä tai tapahtumista opiskelutoiminnassa voitaisiin mitata perinteisen mittaamisen ohessa.
Olemme vaan kasvaneet kulttuuriin, jossa oppimisen pitäisi olla nyt ja tässä osoitettavissa ja mitattavissa melko yksinkertaisin instrumentein. PISA onneksi pyrkii mittaamaan muutakin, kuin ulkoa opittua.
Oikeaa aktiivisuutta voidaan mitata joko subjektiivisesti opettajan toimesta (ei tietenkään aina reilua) tai sen lisäksi myös erilaisin teknisin välinein. Voidaan käyttää myös vertaisarviointia (tärkeä sosiaalisten taitojen kehittämiseen), itsearviointia (metakognitiivisten taitojen kehittäminen). Oppilaille on hyvä tuoda esiin etukäteen, minkälaiset mittarit ovat.
Taustaksi voidaan otta erilaisia oppimisen malleja tai teorioita, kuten esimerkiksi tiedonrakentamista tai tutkivaa oppimista. Sitten tarkastellaan, minkälaisen kontribuution oppilas on saanut aikaan yhteisölle tai ryhmän sisällä – erityisesti laadullisesti, joissain tapauksissa myös määrällisesti. Jos hän on esittänyt tai löytänyt sille kyseiselle ryhmälle uutta tietoa, argumentoinut “onnistuneesti”, keksinyt ratkaisuja, esittänyt hyviä kysymyksiä, jäsentänyt tietoa hyvin, osoittanut ymmärryksen kasvua, käyttänyt useita lähteitä, sosiaalisia verkostoja jne., voidaan katsoa hänen toimineen aktiivisesti ryhmässä ja ryhmän hyväksi.
Osallistuminen aktiivisesti yhteisölliseen toimintaan – oli sitten kyseessä kasvokkainen ryhmätoiminta koulussa tai verkko-oppiminen sosiaalisen median välineitä hyödyntäen on tärkeä metataito, jolla on varmasti merkitystä tulevaisuuden oppimisen kannalta.
Kaiken oppimisen ei tarvitse olla sosiaalista tai yhteisöllistä. Uppoutuminen jonkin materiaalin parissa voi olla erittäin merkityksellistä. Mutta toisaalta, tehdessäni aikoinaan väitöskirjaa, uppouduin hyvinkin itsenäisesti ja yksin aihetta koskevan kirjallisuuden pariin. Ajan myötä koin olevani osallisena oppimistutkijoiden käytäntöyhteisössä. Osallistuin sitten konkreettisemmin julkaisujen myötä.
Pingback: Koulunkäynti puhuttaa | Tweakling