Erääseen koulutukseeni osallistuneet opettajat saivat tehtäväkseen selvittää omilta oppilailtaan, miten he käyttävät sosiaalista mediaa, miten he kokevat sosiaalisen median käytön ja kokevatko he oppivansa sosiaalista mediaa hyödyntämällä. Yhteensä 26 opettajaa keskusteli oppilaidensa kanssa sosiaalisen median käytöstä (alakoulun 5lk – lukion 2.) tai teetti heille aiheesta pienimuotoisia kyselyjä. Olin laatinut avuksi myös esimerkkikysymyksiä, joita opettajat osittain hyödynsivät.

Nämä tulokset eivät täytä tieteellisen tutkimuksen vaatimuksia, mutta niitä voi pitää jossain määrin suuntaa antavina. Luon tässä yhteenvetoa valikoiden keskusteluissa ja kyselyissä esiin nousseista asioista. On huomioitava, että oppilaat eivät aina ymmärtäneet kysymyksiä (esimerkiksi sosiaalisen median käsite häilyvä) tai eivät välttämättä vastanneet opettajalle täysin rehellisesti. Lisäksi tulee muistaa, että heidän opettajansa ovat omasta aloitteestaan osallisina sosiaalisen median koulutuksissa, jolloin he suhtautuvat myötämielisesti tai ainakin uteliaasti sosiaalisen median opetuskäyttöön. Tuloksista on havaittavissa selkeitä trendejä, mutta myös isojakin eroja koulujen tai oppilasryhmien kesken.

Olen itse tehnyt vastaavanlaisia selvityksiä yliopistoissa vuodesta 2000, eikä muutos taidoissa ja asenteissa ole niin suuri kuin voisi kuvitella. Toisaalta muutos teknologian käytössä on valtava, Facebookin arkielämään penetroitumisen ansiosta.

Olennaisimmat esiin nousseet seikat: 

• Sosiaalista mediaa käytetään aktiivisesti jo alakoulussa, mutta käsite on epäselvä.
• Koulukohtaiset erot osittain isojakin, etenkin alakoululaisten välillä.
• Yläkouluissa suhtautiminen sosiaalisen median opetuskäyttöön tämän otoksen myönteisintä.
• Sosiaalista mediaa käytetään viihteen kuluttamiseen ja kavereiden kanssa viestintään
• Sosiaalinen media ei kuulu kouluun, se on nuorten oma toimintaympäristö, “formaalin vastavoima”, todettiin monesti.
• Sosiaalisessa mediassa opitaan pääosin englantia, jonkin verran koetaan oppivan myös viestintätaitoja ja vaikkapa valokuvausta tai ruoanlaittoa. Osa ei koe oppivansa mitään.
• Suurin osa ei tuota itse sisältöjä, joskin poikkeuksiakin nousi esiin.
• Julkaisemisen kynnys kouluun liittyvissä töissä suuri, etenkin lukiolaisille.

Miten sosiaalinen media ymmärretään

Sosiaalisen median käsite oli etenkin nuoremmille oppilaille vieras. Sosiaalinen media koetaan hyvinkin painokkaasti viihteen kuluttamisen ja toisaalta vertaisviestinnän ympäristönä. Nuoret kokevat sosiaalisen median vahvasti omaksi toimintaympäristökseen, jonka rajat haluavat piirtää melko voimakkaasti. Koulun ja vapaa-ajan välinen raja-aita halutaan pitää korkeana, eikä sen läpi noin vain kuljeta. Poikkeuksia tämänkin osalta tietysti on.

Suosituimmat välineet ja välineiden käyttötavat

Luonnollisesti Facebook on koululaisten keskuudessa suosituin väline. 5.-6.-luokkalaisten keskuudessa sitä käyttää 20-45% (FB:n ikäraja 13v.), vanhemmista opiskelijoista valtaosa hyvinkin aktiivisesti. Osa suhtautui ikärajaan vakavasti, osassa luokista selvästi sosiaalista painetta osallistua. Yläkoulu- ja lukioikäisillä käytettävien sovellusten kirjo oli melko suuri, mutta iso osa sosiaalisessa mediassa vietetystä ajasta kuluu Facebookissa. Twitterkäyttäjiä on hyvin vähän.

Sosiaalisen median palveluita käytetään viihteen kuluttamiseen: palveluiden kautta kuunnellaan musiikkia, katsellaan videoita ja valokuvia. Iso osa viestii kavereiden kanssa.  Verkkopelejä pelataan etenkin yläkouluiässä, ja ne ovat painokkaasti poikien harrastus. Osa näyttäisi pelaavan jopa oppituntien aikana.

Sosiaalisen median käytön aktiivisuus

Osa oppilaista käyttää Facebookia jopa 10-12 tuntia päivässä, mikä selittyy ilmeisimmin kännyköillä tehtävällä silmäilyllä ja toisaalta pikaviestittelyllä. Facebook on syrjäyttänyt osin tekstiviestiä. Jännää, että FB viestittely koetaan sosiaalisen median käytöksi, mutta sms-viestien lähettelyä ei. Useimmat viettävät sosiaalisen median parissa 2-3 tuntia päivässä. Erään lukioluokan oppilaista 77%:lla oli Facebook-applikaatio puhelimessaan.

Produktiiviseen toimintaan ja oppimistarkoituksiin sosiaalista mediaa käytetään vähän. Tosin eräästä lukiolaisryhmästä reilu viidennes kertoi tuottaneensa tietoa Wikipediaan. Erään yläkoululuokan oppilaista 10% oli käyttänyt GoogleDocsia. Youtubea käyttävät lähes kaikki, mutta ilmeisesti harvemmat ovat ladanneet sinne omia videoitaan tai kommentoineet toisten videoita. Youtube toimii enemmänkin vertaisnettitv:nä. Eräässä yläkoulussa 7-9 -luokkalaisista n. 20% oli pitänyt blogia, mutta useimmissa keskusteluissa bloggaaminen ei noussut esille.

Osa oppilaista koki verkkoviestinnän pinnalliseksi, etenkin verkossa käytettäävän kielen ja sosiaalisten siteiden heikkouden takia (ts. viestitään pinnallisesti puolitutuille).

Verkossa koetaan opittavan pääosin englantia, jossain määrin vuorovaikutus- ja viestintätaitoja. Eräs ryhmä toi esiin ruoanlaiton ja maailman tapahtumista kärryillä pysymisen opittavina asioina. Merkillepantava osa oppilaista ei kokenut oppivansa sosiaalista mediaa käyttämällä. Tämä kertoo siitä, miten formaalina oppimisen käsite koetaan.

Kollektiiveissa toimiminen

Lähes kaikilla oppilaista on jonkin verran verkkokontakteja, joita eivät ole tavanneet kasvokkain. Alakouluikäisillä eroja oli, yhdellä ryhmällä kaikki olivat tuttuja, osa oli taas ollut enemmänkin vuorovaikutuksessa tuntemattomien kanssa. ”Tuntemattomien” kanssa viestiminen tarkoittaa kuitenkin usein heille myös keskusteluja erilaisilla harrastuksiin liittyvillä keskustelualueilla, Suomi24:ssä, tai joillakin jopa ”vain kasvoilta” tuttujen ihmisten kanssa. Yhdellä lukioluokalla korostettiin, että vuorovaikutus verkossa on aktiivisempaa muiden kuin kasvokkain tavattavien ihmisten kesken.

Tietosuoja, yksityisyys ja tietoturva

Valistus tietosuojasta on mennyt hyvin perille. Nuoret ovat melko varovaisia sosiaalisen median käyttäjiä, tai ainakin uhat tiedostetaan hyvin.  Nuoret myös tuntuvat tiedostavan tai olettavan, että vuorovaikutus sosiaalisessa mediassa ei ole aina rehellistä, tai että tekstin muodossa on helpompi sanoa “sivu suun” asioita.

Sosiaalinen media koulussa

Yleisesti sosiaalisen median opetuskäytön mahdollisuuksia ei joko ymmärretty tai sitten siihen suhtauduttiin varauksella tai jopa vihamielisesti, kouluasteista riippumatta. Kaikkein kielteisintä suhtautuminen oli alakouluissa ja myönteisintä yläkoulussa. ”Sosiaalinen media ja koulu eivät kuulu samaan lauseeseen” tai ”Minä en ainakaan aio osalistua..” tai ” ”koulu ei saisi sekaantua sosiaaliseen mediaan”). Nuorilla näyttää olevan vielä melko heikko käsitys siitä, miten sosiaalista mediaa välineinä ja toimintamuotoina hyödynnetään oppimistoiminnassa. Jos toimintaympäristö nähdään puhtaasti nuorten väliseen viestintään ja viihteen kuluttamiseen keskittyvänä ympäristönä, on tämä jopa odotettavaa.

Opettajan johdattelu aiheeseen auttoi osaa oppilaista ymmärtämään tietoverkkojen ja sosiaalisen median mahdollisuuksia opetuksessa. Eräs yläkoululuokka toi esille Youtuben käytön kielten- tai musiikintunnilla tai idean keskustella blogissa päivän aikana opituista asioista.

Lukioikäisillä esiintyy suurta kynnystä julkaisemiseen. Tämä on nostettu aiemminkin opettajien taholta esille. Keskustelimme tästä opettajien kanssa, ja ihmettelimme, miksi toisaalta bilekuvia ja muuta yksityistä julkaistaan melko herkästi laajoissakin verkostoissa, mutta yksittäisen oppimistehtävän, kuten blogikirjoituksen julkaisuun on suuri kynnys. Tuotokset halutaan pitää suojassa, jos ylipäätään suostutaan julkaisemaan muille kuin opettajille. Tämä johtunee suorituskeskeisestä kulttuurista, erityisesti siis lukiossa.

Poikkeuksia toki oli. Eräästä lukiolaisryhmästä peräti 23% oli kirjoittanut Wikipediaan. Eräs kemianopettaja kertoi, että oppilaat käyttävät Youtubea aktiivisesti, esittäen sieltä erilaisia kemiallisia reaktioita tai kokeita, joita sitten haluavat kokeilla itse koulussa. Yksittäinen lukiolaisryhmä käytti Facebookia lähinnä tiedottamismielessä. FB ryhmiä käytetään lukioissa myös oppilaskunnan toimesta aktiivisesti.

Johtopäätöksiä

Kuten tämäkin selvitys osoittaa, ei sosiaalista mediaa noin vain kouluun istuteta, ei ainakaan siinä muodossa, jossa se pedagogisesti perusteltuna tulisi käyttöön ottaa.  Muutos on siis ennen kaikkea kulttuurinen, ja vaatii myös vahvaa ymmärrystä lasten vanhemmilta. Kuten eräs opettaja eräässä toisessa koulutuksessa totesi, “allekirjoitan nämä sinun ideasi sosiaalisen median pedagogisesta käytöstä, ne ovat innostavia, mutta vanhemmat nousevat näitä ideoita vastaan melko herkästi.”

Toimintakulttuurin kannalta se, että nuoret ovat “omineet” sosiaalisen median, ja kokevat sen joissain tapauksissa formaalin koulukulttuurin vastavoimaksi, nousi näissä keskusteluissa yllättävimmäksi, uudeksi informaatioksi.

Olen pohtinut pitkään sosiaalisen median vaikutusta tietokäsityksen muutokseen ja tiedolliseen kehitykseen sekä syvällisemmän tiedonrakentelun arvostukseen. Näissä pohdinnoissa on tullut esiin myös huoli tiedon pinnallistumisesta. Siis minulla, joka paasaan koulutuksissaan nimenomaan siitä, miten sosiaalinen media on mullistanut tiedon kehittelyn, käsittelyn, välittämisen ja levittämisen.

Lähtökohtaisesti näin onkin. Sosiaalinen media on vastaus nykyaikaisen tietokäsityksen muutokselle ja myös edesauttaa sen muutosta. Aikaisemmin niin kokemusperäistä tietoa kuin tutkimustietoakin oli huomattavasti vaikeampi saada käsiinsä kuin sosiaalisen median aikakaudella. Siitä pitävät huolen ensinnäkin itse rakennetut ja asiantuntijoista valitut verkostot, jotka seulovat kiinnostavaa ja relevanttia tietoa, suodattavat sitä ja jakavat minulle. Siinä auttavat myös oppivat sovellukset, kuten mobiililaitteille tarkoitettu Zite, tai perinteisemmät sovellutukset, kuten RSS.  Kun infoähkyä oppii edes jotenkin hallitsemaan, on relevantin informaation saanti taattua. Muuten informaation määrä alistaa vilkuiluviestinnälle, jossa myös brändätään osaamista jakamalla mahdollisimman paljon omaan osaamisalueeseen liittyvää tietoa.

Olennaista olisi kuitenkin lähteä itse käsittelemään tietoa ja rakentamaan yhteisiä merkityksiä verkostoissa, esimerkiksi blogissa tai rakentamalla verkostojen ja sovelluksien avulla saadusta informaatiosta omia merkityksiä, vaikkapa Storify-sovelluksen avulla. Myös FB- ja Linkedin-ryhmät ovat mainioita tiedonrakenteluympäristöjä.

Tiedollisen kehityksen kannalta sosiaalisen median maailmassa ehkä suurimpana varjopuolina näen a) vaaran tiedon pinnallistumiselle ja b) rikkinäiselle puhelimelle, tai oikeammin varmaan repaleiselle valokuidulle, sekä c) äänekkyyden/brändäyksen ja asiantuntijuuden välisen suhteen ongelmalle. Tähän voi olla muutamia syitä.

1. Ekstrovertit ja verkostojen vahvat sidokset hallitsevat kommunikaatiota. Tietoa jakavat ja merkityksiä rakentavat näkyvästi ne, jotka ovat ulospäinsuuntautuneita, aktiivisia, ja joilla on aikaa ja mahdollisuuksia siihen. Eivät välttämättä ne, jotka käyttävät aikaa tiedon syvällisempään analyysiin ja käsittelyyn. Joskus tuntuu, että sosiaalisen median verkostoissa tutkimusperäinen tieto ja kriittinen, tieteellinen ajattelu eivät ole kovin suuressa arvossa. Tämä johtaa toiseen ongelmaan.
2. Nopeus ja määrä on valttia. Viestinnän määrä ja näyttävyys ovat ratkaisevammassa asemassa. Tietoa ei aina ehditä käsitellä välttämättä kovinkaan syvällisesti. Nopean tiedonvälityksen ansoihin vajoavat myös perinteiset tiedotusvälineet. Sosiaalisessa mediassa aktiiviset ja ulospäinsuuntautuvat asiantuntijat brändäävät itseään aktiivisesti jakamalla tietoa, osallistumalla erilaisiin ryhmiin, julistamalla uusien sovellusten ilosanomaa ja tuomalla esiin uusia brändejä, toimenkuvia ja käsitteitä. Asioiden syvällinen käsittely voi jäädä vähemmälle.
3. Tieto liikkuu verkostoissa liian nopeasti, sitä jaetaan usein kritiikittömästi. Me-henki, heimoutuminen ja ovat tiedollisen kehityksen kannalta erittäin olennaisia, mutta tähän voi liittyä ongelmia, jos luottamuksen ansainneet verkostojen jäsenet vahingossa erehtyvät tulkinnoissaan.
4. Sovelluskeskeisyys. Iso osa suosituista sovelluksista tarjoaa mielekkäitä mahdollisuuksia tiedolliseen kehitykseen, tiedon jakamiseen ja yhteisten merkitysten luomiseen. Mutta jos kaikki aika menee aina uusien sovellusten käyttöön ja sovelluksia käytetään itseisarvona, jää hyöty vähäisemmäksi.

Tom Laine kirjoitti vähän aikaa sitten osuvasti siitä, miten sosiaalisen median koulutuksissa  paras osaaminen ei aina saavuta asiakasta. Tämäkin johtunee paljojti siitä, että asiantuntijuuden ja osaamisen ohella täytyy olla hyvä markkinoija, aktiivinen viestijä ja myyjä. Uhkana on, että hiljaiset asiantuntijat jäävät raapustelemaan viisauksia pöytälaatikkoihinsa (tai oikeammin pöytäblogeihin).

Tämän kirjoituksen pääpointti on kysyä, leviääkö tämä trendi sosiaalisen median arkipäiväistymisen myötä laajemminkin yrityksiin ja muihin organisaatioihin? Olemme tottuneet toimimaan kulttuurissa, kouluajoista asti osaamista tärkeämpää on osaamisen osoittaminen jollekin taholle .

Tästä kriittisestä näkökulmasta huolimatta uskon vahvasti sosiaalisen median mahdollisuuksiin tiedollisessa kehityksessä. Meidän tulee vaan muistaa pyrkiä välttämään näitä sudenkuoppia, ja ottaa toimintatavat ja sovelluksetkin haltuun hallitusti ja suunnitelmallisesti.

Kiitos @outilammi blogikirjoituksesi inspiraatiosta tähän kirjoitukseen.

Käsitykset kouluikäisten tietoteknisestä osaamisesta vaihtelevat ja niihin liittyy usein väärinkäsityksiä. Usein keskusteluissa yliarvioidaan nuorten taitoja, jolloin niiden kehittämiseen ei koeta tarvetta panostaa koulun toimesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, ja Diginatiivi-käsitystä on pohdittu pitkään. Tein JY:ssä ja SibA:ssa selvityksiä opiskelijoiden tvt-taidoista ja käsityksistä vuosina 2001-2007, pääosin aikana ennen Facebookia. Tässä artikkeli vuodelta 2004. Tulokset viittasivat enemmänkin opiskelijoiden käytössä olevien laitteiden lisääntymiseen ja verkkoyhteyksien nopeutumiseen kuin taitojen merkittävään kehittämiseen. Lähtökohtana on, että nuoret ovat diginatiiveja omista lähtökohdistaan. Se, mikä on pinnalla ja kiinnostaa, kertyttää myös taitoja. Tällä hetkellä siis pääosin Facebook ja pelit.

Pidin kokopäiväissen koulutuksen juuri Helsinkiläisille opettajille nuorten mediamaailmasta. Tutustuin sitä varten laajasti viimeisimpiin tutkimuksiin ja selvityksiin nuorten netinkäytöstä. Kanattaa tutustua myös Harto Pönkän rajattoman arvokkaaseen tilastointityöhön.

Miten aktiivisesti nuoret käyttävät nettiä? Mitä palveluita käytetään? Miten?

Tilastokeskuksen uusimman kyselyn mukaan 16-24 -vuotiaista 89% on rekisteröitynyt jonkin yhteisöpalvelun käyttäjäksi, ja 75% ikäluokasta seuraa palvelua ainakin päivittäin. Pääosin kyse lienee Facebookista.

EUKids Online (2010) -tutkimuksen mukaan 97% 9-16-vuotiaista käyttää nettiä viikottain ja 77% päivittäin. 57%:lla heistä on käytössä netiyhteys omassa huoneessaan.

Lapsen ääni 2010-tutkimuksen mukaan 10-12-vuotiaista 56% on Facebookissa, vaikka palvelun ikäraja on 13v. Uusimmassa Lapsen Ääni -selvityksessä (Pelastakaa Lapset ry) lapset olivat hieman käärmeissään vanhempiensa vainoharhaisuudesta netin suhteen. Kiintoisaa luettavaa muutenkin.

Verkossa siis pelataan, lähetellään viestejä, tarkastellaan, mitä muut puuhaavat  – pääosin Facebookissa, koska se tarjoaa kaiken yhden kannen alla. On kiintoisaa, josko FB on nuorille jo niin kiehtova ympäristö, että kaikki kietoutuu sen ympärille, ja näin muut toimintaympäristöt jäävät vähälle tutustumiselle vapaa-aikana.

Netin sosiaalisuus

Netti on nuorille hyvin sosiaalinen, todetaan useimmissa raporteissa. Facebook on noussut monelle  pääasialliseksi viestintävälineeksi, ja korvannut mm. tekstiviestejä ja messengeriä.  Sosiaaliset suhteet ovat läsnä aktiivisesti verkossa. On hyvin tärkeä ymmärtää, että nuorille sosisaalinen media ei ole mikään virtuaalinen tila, jossa tavataan tuntemattomia, vaan se kietoutuu tiiviisti siihen, mitä me olemme kutsuneet “tosielämänä”, kasvokkain tapahtuvana toimintana.

EUKids-selvityksen mukaan suomalaisten nuorten netinkäyttö on keskimääräistä sosiaalisempaa. Puolet nuorista kokee itseilmaisun helpompana netin kautta. Naamatusten verkossa-tutkimuksen mukaan osa nuorista kokikin syventäneensä sosiaalisia suhteita verkossa.

Naamatusten verkossa -teos antaa mainion kuvan nuorten netin käytöstä. Nuoret verkostoituvat eniten tuttujen tai tutun tuttujen kanssa. Yläkouluikäisille Facebook on kuin virtuaalinen yläkoulu, jonne hyväksytään kavereiksi kaikki vähänkin kasvoiltaan tutut. Se on eräänlainen kontaktiluettelo potentiaalisia yhteydentottoja varten. Toinen elämä  (2008) hankkeen selvityksessä kuitenkin todettiin, että 15-vuotiaista 40% oli tavannut nettituttuja kasvokkain. Tämä on selvää jatketta esim. IRC-yhteisöille. Myös aikuiset tutustuvat yhä useammin verkossa – enkä puhu deittipalveuista, vaan ihan ammatillisesta toiminnasta. Ihmiset tulevat toisilleen tutuiksi kavereiden FB-seiniltä ja vaikkapa ammatillisista FB/Linkedin ryhmistä, Twitteristä jne. Kun tavataan kasvokkain, ollaan jo tuttuja.

Nuoremmilla verkko ei tässä kirjoituksessa esitettyjen selvitysten valossa näyttäisi merkittävästi vähentävän kasvokkaisen sosiaalisen toiminnan määrää, paitsi kaikkein aktiivisimmilla verkkopelaajilla. Kuitenkin yli 25 vuotiaiden osalta olen törmännyt toisenlaiseen tietoon. Johtuneeko tämä siitä, että löydämme usein heimomme yhä useammin verkosta – ihmiset, joiden kanssa on kiehtovinta keskutella eivät ehkä olekaan lähipiirissä?

Pelit ovat muuten parantaneet huomattavasti nuorten poikien englannintaitoja.  Eräs opettaja kertoi välitunneilla verkkopeliä pelaavien poikien keskustelevan keskenään pelin aikana englanniksi.

 Median tuottaminen verkkoon

Vain pieni osa nuorista jakaa tuottamaansa mediaa verkkoon. Ylivoimaisesti eniten ladataan kuvia. Kuvilla haetaan hyväksyntää, ihailua ja brändätään itseä. Osa nuorista laittaa kuvia edelleen IRC-galleriaan, kun sen koetaan olevan Facebookia enemmän heidän oma ympäristönsä.

Nuorisotutkimusverkoston Digital Pioneers -raportti kritisoi suomalaisten nuorten digitaitoja. Yhteisöpalvelut rohkaisevat itseilmaisuun ja käyttäjälähtöiseen sisällöntuotantoon, mutta suurin osa kuitenkin mielummin arvioi, kommentoi kuin tuottaa omaa sisältöä. Kommentoinnin nuoret osaavatkin hyvin, totesi eräs äidinkielen opettaja koulutuksessani.

Kynnys median jakamiseen verkossa on melko korkea, siihen liittyy pelkoja arvostelusta. Moni nuori ei löydä syytä miksi jakaisi omia tuotoksiaan verkkoon. Nuoret kuitenkin kuvaavat yhä enemmän videoita ja still-kuvia (Digital Pioneers) ja myös muu luova toiminta on ollut kasvussa (Nuorisobarometri 2009).

Lukioiden opettajat ovat kertoneet blogien käytön hankaluudesta. Jotkut sanovat, että nuoret kokevat sosiaalisen median omana toimintaympäristönään, eivätkä halua sotkea formaalina kokemaansa koulumaailmaa sinne. Osa heistä kokee joutuvansa arvostelun kohteeksi, toiset taas eivät halua kirjoittaa, koska pekäävät tekevänsä virheitä ja uskovat näin arvosanansa laskevan.

Lähes kaikista selvityksistä – myös omista verkkoyhteisötutkimuksistani – käy ilmi, että nuoret hyvin harvoin tavoittelevat netistä kuuluisuutta. Olennaista on saada palautetta ja hyväksyntää toiminnalleen, osallistua toimijana nuorison omaan maailmaan.

On melko selvää, että nuoret ovat taitavia pääasiassa itseään kiinnostavissa asioissa, mutta yleistyksiä kannattanee silti välttää. Ohessa Naamatusten verkossa 2 -selvityksessä julkaistu taulukko nuorten omista taitokäsityksistään:

(Uusitalo, Vehmas & Kupiainen 2011)

Mitä koulu voi tehdä?

Koulun tulee luonnollisesti pyrkiä ymmärtämään ja tuntemaan nuoreten toimintakulttuuria ja toimintatapoja. Ohjausta tarvitaan paljon. Teknisiä taitoja tulisi opettaa tasapuolisesti kaikille, ehkäpä jonkin ajokortin muodossa ilman arvosanoja. Tietyt taidot olisi hallittava. Arvosanat tuntuvat estävän nuorten osallistumista vapaaehtoisille kursseille keskiarvon laskemisen pelossa. Tarvitaan kuitenkin vahvasti myös toimintakulttuurin ja toimintatapojen ymmärrystä. Hyvin laajasti eri taitojen kehittämistä osana kaikkea koulutyötä – mikä ei tietenkään ole mahdollista ilman teknisiä käyttötaitoja.

Opettajat voivat pohtia, mitä opetuksen kannalta tärkeitä taitoja nuorilla jo on, joita voitaisiin pyrkiä hyödyntämään opetuksessa. Ensimmäinen tavoite olisi arvostelun pelkojen ja suorituskeskeisyyden vähentäminen opetuksessa. Tämän jälkeen voidaan lisätä avoimuutta, vapautta myös mokailla. Olennaista olisi aktivoida nuoria toimimaan ja tuomaan esiin omia ajatuksiaan, ainakin osassa oppiaineista. Sosiaalinen media tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia oppimiselle niin koulussa kuin se ulkopuolellakin. Informaaleja ja nonformaaleja ympäristöjä voisi pyrkiä yhdistämään koulun toimintaympäristöihin.

Median tuottamista tulisi pyrkiä yksinkertaistamaan ja tarjoamaan myös koulussa teknisesti taitotasoon soveltuvia välineitä ja toimintaympäristöjä. Koulussa voidaan harjoitella niitä yhteisöllisiä toimintamuotoja, jotka esim. työelämässä on koettu toimiviksi. Oheisessa kuvassa mainittuna mielestäni tärkeitä sosiaalisen median käyttöön liittyviä taitoja.

Muistakaamme myös, miten uusi ilmiö sosiaalinen media massojen käytössä on. Facebook yleistyi Suomessa vasta n. 4v. sitten.

Kun sosiaalista mediaa halutaan soveltaa opetuksessa, on hyvä pohtia tarkkaan miksi uusia välineitä halutaan soveltaa ja mitä niiden avulla halutaan saada aikaan. Kokemukseni mukaan melko usein sosiaalista mediaa sovelletaan väline edellä, ja menetelmät ja toimintatavat eivät välttämättä eroa entisistä – osin toimintakulttuurista johtuen. Jotta soveltaminen olisi pedagogisesti mielekästä ja muutosta aikaan saavaa, se kannattaa tehdä järjestelmällisesti ja ovelastikin, piilotavoitteita tekemisen oheen sujuttaen!

Koulun tärkein tehtävä on mielestäni kasvattaa tulevaisuudessa taitavasti ja menestyksekkäästi toimivia ihmisiä. Ja menestyksellä en tarkoita pelkästään taloudellista menestystä. Kyse on erityisesti metataitojen kehittämisestä, joista tärkein on kyky oppia. Olen kirjoittanut aiemmin oppimislähtöisen ja tulevaisuuteen tähtäävän koulun muutoksesta, joten tässä ei siitä sen enempää. Tähän blogikirjoitukseen liittyy myös sosiaalisen median pedagoginen miellekartta, jossa kuvataan sitä, miten eri välineillä voisi toteuttaa tiettyjä oppimisen menetelmiä ja tukea pedagogisia ideologioita. Tässä blogikirjoituksessa avataan tarkemmin oheista Slideshare-esitystä.

1. Aluksi pohditaan, mitä tulevaisuuden taidot voisivat olla, ja mitä taitoja erityisesti halutaan kehittää, mitä halutaan saavuttaa, mitä muuttaa. Miksi juuri näitä taitoja ja miksi sosiaalisen median avulla. Kuten esimerkiksi,

• Informaatiotaitoja: haku, suodatus/arviointi, luokittelu, analysointi, jakaminen jne.
• Sosiaalisia taitoja, viestintätaitoja: Verkostoituminen, parveutuminen, yhteinen tiedonrakentaminen, argumentointitaidot, näköulmien huomioiminen, yhteinen kehittäminen jne.
• Oma-aloitteisuitta, itseohjautuvuutta: itsenäinen tiedonhaku, useiden lähteiden käyttö jne.
• Luovat taidot: Luovaa ajattelua, uudella tavalla ajattelua, kriittistä ajattelua, heidän kontekstissaan uuden luomista jne. Ks. tarkemmin ohessa olevasta Slideshare-esityksestä.

2. Sitten pohditaan, mitä didaktisia menetelmiä, minkä taustateorioiden ja pedagogisten ideologioiden mukaisia toimintatapoja voitaisiin soveltaa, jotta kyettäisiin tukemaan yllä mainittujen taitojen kehittymistä. Niin menetelmien kuin välineiden käyttöönotossa yksi olennaisimmista arvionnin kohteista on vallalla oleva toimintakulttuuri, siis opetus- ja opiskelukulttuuri. Ovatko oppijat esim. tottuneet itseohjautuvaan ja oma-aloitteiseen toimintaan? Elleivät, heitä täytyy tukea siinä.

3. Seuraavaksi valitaan ne opetusvälineet, joiden avulla voidaan toteuttaa pedagogisten tavoitteiden mukaista toimintaa (esim. itsenäistä tiedonhakua verkosta, yhteisöllistä tiedon tuottamista Wikiin, reflektointia blogiin, verkostoitumista ja tiedon jakamista Twitterin avulla, oma-aloitteista tutkivaa otetta omassa blogissa jne.)

Välineitä valittaessa on luonnollisesti huomioitava niitä käyttävien taitotaso ja kokemus sosiaalisen median välineiden käytön osalta, kuten myös käyttökulttuuri. (ts. nuoret voivat olla taitavia verkkopelaajia, mutta eivät aina taitavia tiedonhakijoita). Samalla pohditaan, mikä on opettajan tarjoaman sisällön suhde oppijan tuottamiin ja itseohjautuvasti etsimiin sisältöihin. Ja mitä konkreettisia menetelmiä sovelletaan välineiden parissa toimiessa.

4. Lopuksi arvioidaan toimintaa määrittelemällä ensin arvioinnin kohteet (suhteessa kehitettäviin taitoihin ja pedagogisiin tavoitteisiin) ja arvioinnin menetelmät. On selvää, että näistä kannattaa tiedottaa asianomaisille, niin oppilaille kuin heidän huoltajilleenkin.

Törmäsin viime viikolla Tekesinkin palkitsemaan eOppiminen.fi-hannkeeeseen, jossa on rakennettu Microsoft Sharepointin päälle “sähköinen toimintaympäristö Suomen oppilaitoksille”. Odotukseni olivat inostuneet, mutta katsottuani palvelun esittelyvideot, ja luettuani palvelukuvausta tyrmistyin. Kuten eräs kollega totesi, videoiden perusteella verkko-oppimisessa on astuttu ajassa 10 vuotta taaksepäin.

Microsoft Sharepoint ja Learning Gateway

Microsoft Sharepoint on maailman yleisin yritysintra, jonka vahvuutena lienee sisällöntuotanto ja dokumentinhallinta. Tein kattavaa arvioita kyseisen tuotteen mahdollisuuksista opetuskäytössä, kun Sibelius-Akatemia uudisti omaa intraansa. Microsoft perusteli Sharepointin soveltuvuutta opetuskäyttöön silloin (2007-08) mm. sillä, että se helpotta lukujärjestysten julkaisemista ja etenkin arvosanojen antamista. Tästä oli oikein videoesitykset tarjolla.

Nyttemmin Sharepointiin on lisätty sosiaalista toimintaa mahdollistavia ominaisuuksia, joskin sinänsä kiitelty järjestelmä saa osakseen myös kritiikkiä uutta yhteisöllisten yritysten ns. Enterprise 2.0 -kulttuurin puolesta puhujien keskuudessa. Hyvin usein yritykset ottavatkin käyttöön lisävälineitä, kuten Yammer tai Socialtext lisätäkseen toimijalähtöistä vuorovaikutusta, osallistumista, omistajuutta ja läsnäoloa yrityksen verkossa. Aika vähän näyttää kuitenkin kuvausten perusteella Sharepointin verkko-oppimisalusta muuttuneen.

Oppimisalustat 2000-luvun alussa

Olen toiminut verkko-oppimisen parissa 1990-luvun loppupuolelta saakka. Olin mm. valitsemassa ja arvioimassa Jyväskylän yliopistolle oppimisalustaa 2000-luvun alussa, päädyimme silloin Optimaan. Optiman parissa tein väitöskirjanikin. Reilut 10 vuotta sitten oppimisalustoissa haluttiin korostaa

1. sisällön jakamista,
2. opiskelutoiminnan hallintaa (tästä nimitys LMS, learning management system) ja
3. yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka näkyivät pääosin keskustelufoorumeissa.

Useimmissa toteutuksissa korostuivat selvästi kaksi ensimmäistä, osin oppimiskulttuurin, osin välineiden luonteen vuoksi. Välineet noudattivat melko perinteisiä metaforia. Jos toimintaa oli, se piiloutui helposti kansioihin ja erikseen keskustelufoorumille. Yleensä erillisrahoituksen turvin, etenkin aikuiskoulutushankkeissa kyettiin toteuttamaan monimediaisia sisältöjäkin. Parhaat kokemukset saatiin oppimistutkijoiden omilla kursseilla. Opiskelijat odottivat opettajan tuovan nimenomaan visuaalisesti näyttäviä sisältöjä alustoihin. Esim. väitöstutkimuksessani, ja monissa referoimissani kokeiluissa, opiskelijat kyllä saivat toistensa tehtävistä paremman käsityksen toistensa toiminnastaan, mutta todellinen yhteisöllinen oppiminen oli harvinaista.

Onko oppimisalusta vanhanaikainen?

Viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla todettin oppimisalustoja hyödyntävässä opetuksessa käytetyt mallit ja välineet huonosti oppimisen ideaaleihin soveltuviksi, ja kehittäjien parissa siirryttiin tukemaan paremmin omistajuutta, osallistumista ja läsnäoloa tukevia välineitä. George Siemens kritisoi oppimisalustoja voimakkaasti jo 2004. Vallitsee melko yleinen konsensus siitä, että CMS/LMS-sovellukset tukevat heikosti nykykäsitysten mukaista oppimista. Ne on jopa julistettu kuolleiksi, koska ne tukevat parhaiten ylhäältä kontrolloitua opetusta ja sisällön jakamista. Katso myös tämä, tämä, tai tämä kritikki..

Opetuksen tulisi aina perustua tutkimuksen ja pedagogisen ajattelun myötä hyviksi todettuihin käytänteisiin, malleihin ja ideologioihin. Opetuksen tulisi tukea oppimista ja erityisesti oppimaan oppimista. Yhteisöllinen oppiminen, tutkiva oppiminen, PBL ja itseohjautuva oppiminen ovat olleet nimenomaan niitä syitä, miksi pedagogit ylipäätään puhuvat  verkko-oppimisen puolesta. Suljetut oppimisalustat puolustavat paikkaansa alakouluissa lukioita perustellummin. Esimerkiksi Fronterin käytöstä on Vantaalla perusopetuksessa joitain hyviäkin kokemuksia. Perustasteella hyvin toteutetut ja oppijakeskeisen toiminnan mahdollistavat suljetut järjestelmät voivat toimia turvallisina harjoittelupaikkoina tietoverkkojen pedagogisesti mielekkäälle käytölle.

Nyttemmin erityisesti vuosikymmeniä käytyihin keskusteluihin ja empiiriseen tutkimukseen perustuvat mallit, menetelmät ja ideologiat toimivat ohjenuorina itsellenikin opetusta ja oppimisen mahdollisuuksia kehittäessäni. Näitä ainakin kyseisen videoiden perusteella Naantalin koulujen toteutukset palvelevat huonosti, jos lainkaan. Olen erittäin mielelläni väärässä, ja ehkä videoista nousee esiin vääriä asioita. Mutta suunta näyttäisi niiden perusteella olevan huolestuttava. Mm. Kirsti Lonka toi esiin Ylen-Aamutv:ssä ns. bulimiaoppimisen olevan nimenomaan ongelma lukioissa ja yliopistoissa.

Sosiaalinen media sovelluksineen tuo uusia mahdollisuuksia toteuttaa pedagogisesti järkevää opetusta tietoverkkoja hyödyntäen. Yhteisöalustat, kuten Elgg, Ning ja Mahara voivat syrjäyttää perinteisiä oppimisalustoja. Esim. Optimaa tekevä Discendum onkin liittänyt Maharan omaan tuotteeseensa. Se on liitetty usein myös Moodlen rinnalle lisäämään vuorovaikutusta ja toisaalta siirtämään oppimisen omistajuutta oppijalle.

eLearning.fi-palvelu

Hankkeessa näyttäisi siis olevan käytännössä muokattu/siirretty yritysintra ja dokumentinhallintajärjestelmä lukiokäyttöön. Jos lukioiden tavoitteena on pääosin ylhäältä annetun tiedon pänttääminen, suorittaminen ja valmistautuminen  ylioppilaskirjoituksiin, sovellus voi olla hyvinkin toimiva videoiden perusteella. Palvelu näyttäisi ohjeidenkin mukaan perustuvan sisällönhallintaan, tehtävien antoon, ilmoittautumisiin, arvosanojen jakeluun jne. Perimmäinen ongelma itse sovelluksessa on mielestäni dokumentti- ja kansiorakenteet lähtökohtana. Läsnäolo jää heikoksi, omistajuus helposti informaation tarjoajalle ja osallistuminen on hankalampaa kuin yhteisöalustoissa ja muissa sosiaalisen median välineissä. Ei opita itse etsimään tietoa, ei toimita aktiivisessa vuorovaikutuksessa, ei olla länsä verkossa, ei olla luovia.

No, ehkä kuten monissa yrityksissä, Sharepointin rinnalle on otettu jokin sosiaalista vuorovaikutusta, omistajuutta ja itseohjautuvuutta tukeva väline. Todennäköisemmin todellinen oppiminen tapahtuu kasvokkaisissa tilanteissa, jolloin eLearning-sovellus toimii dokumenttivarastona ja opiskelun hallinnan paikkana. Jos näin on, sovelluksen nimi on mielestäni harhaanjohtava. Sinänsä mahdollista, koska sovelluksen toteuttaja tekee yhteistyötä ainakin Turun Yliopiston koulutussosiologian tutkimuskeskuksen kanssa. Mutta videoiden perusteella näyttää siltä, että on palattu takaisin siihen, mistä joskus kauan sitten lähdettiin. Liiketoiminnallisesti hanke näyttää kannattavalta, sillä se näytää tukevan hyvin  kustantajien tarjoaman maksullisen oppimateriaalin jakelua sähköisessä muodossa.

Mihin eLearning.fi-palvelu soveltuu? Mitä se näyttäisi tukevan?

Ensinnäkin oppiminen tulisi ymmärtää jatkuvana prosessina, eikä tuotteena, kuten esittelyvideot antavat ymmärtää. Koulun, ja etenkin lukion tulisi kannustaa itseohjautuvaan ja oma-aloitteiseen oppimiseen. Tämä pitää sisälllään mm. itsenäistä ja yhteisöllistä tiedonhakua, analysointia, informaation käsittelyä, argumentointia, tiedonrakentamista, tiedon tuottamista yhteisöllisesti ja niin edelleen. Videolla apulaisrehtori toteaa suunnilleen, että kaikki tarvittava tieto löytyy yhdestä paikasta, ei tarvitse mennä erikseen etsimään. Sinänsä kätevää, että ei tarvitse kirjautua muihin järjestelmiin, mutta.. Opettajat korostavat sitä, että koulun verkkolevyä ei enää tarvita, vaan tiedostot voidaan laittaa kätevästi kansioihin kyseiseen järjestelmään. Kätevää, mutta.. Oppilaat näkyvät nimilistana sivupalkissa. Läsnäolon ja omistajuuden tunnetta ei synny, sovellus näyttäisi painottavan ulkoista motivaatiota.

Opettaja voi jakaa tehtävät järjestelmän kautta, se on tehokkaampaa, kun kaikki on yhden klikkauksen päässä, kuten opettajat tuovat esiin. Opiskelija voi mennä katsomaan, “mitä kivaa tehtävää hänelle on annettu“. Kätevää, mutta.. Ja opettaja näkee, kuka on tehtävän tehnyt ja koska on deadline jne. Onneksi ruotsinopettaja on luonut linkkejä myös ulkoisiin medialähteisiin, joita ilmeisesti oppilaat käyvät katsomassa ja kommentoivat? Paljon järkevämpää olisi, että oppilaat etsivät analyyttisellä otteella itse materiaaleja verkosta, kommentoivat niitä keskenään, analysoivat, liittävät (esim. tässä järjestelmässä linkittäen) niitä toisiin niihin liittyviin materiaaleihin jne. Lukioikäisillä on tähän valmiudet. He ovat fiksuja, antakaa heidän olla oma-aloitteisia, tukekaa prosesseja sisällön tarjoamisen sijaan.

Videoista tulee helposti kuva, että opettajan tehtävänä nähdään materiaalien jakaminen ja suoritusten monitorointi? No, toivottavasti tehtävien luonne kuitenkin tukee jotenkin yhteisöllistä, itseohjautuvaa, omistajuutta, osallistumista, toimijuutta, olennaisia metataitoja tukevaa oppimista. Dokumentti- ja kansiohierarkiat vain tunnetusti piilottavat aktiivisen toiminnan aika tehokkaasti. Tila vaikuttaa hyvin suljetulta ja opettajajohtoiselta. Olen mielelläni väärässä.

Järjestelmä varmasti helpottaa opettajien ja oppilaidenkin perinteistä koulutyöskentelyä, kuten tehtävien palauttamista, tehtävien saamista opettajilta, hallintaa jne. Eli opiskelun hallintaa ja sisällön jakamista. Kätevää, mutta tämä ei ole sitä, mitä oppimistutkimuksessa ja pedagogiikan kehittämisessä kutsutaan uuden vuosituhannen taidoiksi, ja myös oppimiseksi. Positiivista on mahdollisuus opettajille jakaa keskenään materiaalejaan, ehkäpä joskus tuottavat jotain yhdessäkin. Järjestelmän linkitys LiveOffice-sovelluksiin mahdollistaisi paremmin yhteisöllisen tuottamisen.

Videoissa perustellaan tietoverkkojen käyttöä nimenomaan opiskelun – nimenomaan opintosuoritusten tekemisen hallinnan helpottamisena. Siihen ratkaisu soveltuu varmasti mainiosti. Sen rinnalle vain tarvittaisiin todellinen, itseohjautuvaksi, oma-aloitteiseksi, elinikäiseksi oppijaksi kasvamista tukeva metataitoja kehittävä ratkaisu. Onneksi tällaisia on Suomen lukioissa jo paljon.

10 vuotta sitten oppimisalustoja myytiin näillä argumenteilla, mutta todellisuudessa tämä toimi harvoin ja tuki huonosti todellista oppimista, etenkään lukiotasolla ja siitä ylöspäin. Korostan, että näkemykseni perustuu vain kyseisten videoesittelyjen katseluun ja tuotteen kuvauksen lukemiseen. Toivon hankkeelle kaikkea hyvää, ja ehkäpä yliopistoyhteistyö tuo uutta, oppimista tukevaa näkökulmaa hankkeen toteutukseen. Tämä voi tosin olla vaikeaa dokumentinhallintajärjestelmän avulla .

Luennoin maaliskuussa Vantaan opetusviraston kutsumana kolmena kertana Vesokoulutuksessa suurille saleille täynnä perusopetuksen opettajia. Kyseessä oli kolmen tunnin massaluento aiheesta Sosiaalinen media opetuksessa.  Ohessa esityskalvot, joissa osin samaa kuin aiemmissakin esityksissäni, osin uutta.

Pidin Janne Ruohiston kutsumana puheen Henry R:n sosiaalisen median jaoksen tapaamisessa 10.2.2011. Ohessa Slideshare-esitys. Kirjoittelen aiheesta lisää lähiaikoina. Sosiaalisen oppimisen mahdollisuudet ymmärretään yrityksissä ja julkishallinnossa vielä heikosti.

Tietotyöläiset käyttävät merkittävän paljon aikaa tiedonhankintaan, ajan tasalla pysymiseen ja asiantuntijuutensa kehittämiseen. Informaatiota on saatavilla ja tulee tietotyöläisille pureskeltavaksi eri kanavia pitkin merkittävästi aiempaa enemmän. Tämä informaatio voi olla hyvinkin pirstaleista – kirjoituksia, joissa voi olla vain yksittäisiä palasia relevanttia informaatiota. Miten tätä kaikkea kykenee hallitsemaan? Meillä lienee kaikilla omat keinomme ainakin yrittää hallita sitä, ja onneksi teknologia tarjoaa siihen myös apuvälineitä.

Oma ymmärrykseni kehittyy lukemalla blogeja – käytännössä päivittäin, silmäilemällä Twitterviestejä ja tietenkin lukemalla kirjoja. Kasvokkaisia keskusteluja on yksinyrittäjällä turhan vähän.

Kun aloitin työni tutkijana joskus 1990-luvun lopulla, hankin tietoa pääosin yliopiston kirjastossa saatavilla olevista tieteellisistä lehdistä ja kirjoista. Ne löytyivät ihan pahvikortistosta tai kirjaston päätteillä avainsanoja naputellen. Paljon nykyistä pienempi osa hankkimastani informaatiosta tuli toisilta ihmisiltä, vaikka olin kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa merkittävästi nykyistä enemmän.

Kirjalla on edelleen selvä paikkansa, lukea pitäisi paljon enemmän. Tietotyöläisille suunnatut kirjat tarjoavat tietenkin syvempää yleisnäkymää asioihin, kiintoisia tarinoita ja esimerkkejä, jotka eivät blogeihin välttämättä mahdu. Hyvän kirjan lukemisen jälkeen tuntee olevansa todella syventynyt johonkin asiaan. Toisaalta, ehkä johtuen siitä, että olen tottunut lukemaan kiteytettyä informaatiota, tulee usein kirjoja lukiessa ihmeteltyä, miksi kirjoittaja jatkuvasti toistaa asioita ja kertoo asioita hieman kaarrellen. Näin koin esim. Dan Pinkin mainiota Drivea lukiessani. Kirjaa lukiessa olisi hyvä pysyä poissa koneen äärestä, lukutuoli työhuoneelle onkin hankintalistallani!

Toisaalta on kätevää tehdä muistiinpanoja kirjan teksteistä. Uudet iPad- ja Kindlejohdannaiset lukulaitteet tarjoavat toivottavasti tulevaisuudessa lisää semanttisia mahdollisuuksia. Itse haluaisin ainakin kirjaa lukiessani alleviivausten lisäksi rakentaa avainsanakirjastoa, josta pääsisi sanoja klikkaamalla takaisin niihin aineistoihin, joista avainsanat on tallennettu. Tämä voisi johtaa syvempään oppimiseen, kun aivot aktivoituvat käsittelemään luettua informaatiota. Vaarana on tietenkin liiankin helppo silmäily ja/tai copy-paste -meininki, jolloin tekstiin ei juurikaan syvennytä.

Koska meidän tulee hallita yhä enemmän erilaista tietoa, voi olla monen mielestä jopa riski viettää pitkiä aikoja yhtä asiaa käsittelevän kirjan parissa. Sinä aikana kun olisi lukenut monta kiintoisaa blogiartikkelia ja pysynyt “ajan hermoilla”. Samalla pitäisi osallistua ja näkyä eri somevälineissä – ja tehdä töitäkin. Mutta mitä tapahtuu silloin käsityksillemme ja ymmärryksellemme? Tuleeko oppimisesta pinnallista?

Blogiartikkelit, kuinka mielenkiintoisia olisivatkaan, pitää joskus vaan osata jättää lukematta. Samat ideat ja näkemykset toistuvat niissä usein, vaikkemme sitä huomaisikaan. Nautimme tunteesta, kun ymmärrämme ja olemme samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Huippuasiantijabloggaajia on jo niin paljon, että voisimme käyttää kaiken aikamme heidän blogejaan lukien. (Oma blogini ei onnneksi kuulu näihin, joten jatka lukemista!).

Yhä suurempi osa oppimastamme on ns. hiljaista tietoa. Asioita, joita emme välttämättä ehdi sen enempää pyöritellä mielessämme, mutta jotka ajan myötä muokkaavat käsityksiämme ja syventävät ymmärrystämme. Informaatio ei siis välttämättä siirry sellaisenaan pitkätkestoiseen muistiin, vaan muokkaa hiljalleen käsityksiämme. Taitava tietotyöläinen kokee lukiessaan ahaa-elämyksiä ja osaa yhdistää lukemaansa aiemmin opittuun ja etenkin omaan työhönsä liittyviin asioihin. Tässä mielessä kirjoittaminen kannattaa. Yhteenvetojen tekeminen lukemistaan aiheista omassa blogissa tai lukemansa referointi Twitterissä auttaa syventämään omaa ymmärrystä.

Sen sijaan, että lukisimme yhden kirjoittajan kirjan aiheesta, voimme saada laajemman käsityksen lukemalla kuuden asiantuntijan blogikirjoituksia samasta aihealueesta. No, molempi parempi, tietenkin. Emme välttämättä pärjäisi viikon blogeista järjestetyssä tentissä, mutta ymmärryksemme ja yleiskäsityksemme on parantunut varmasti! Kaikki oppiminenkaan ei ole heti mitattavissa. Tietyn, itselle ehkä jossain määrin uuden aihealueen blogeja lukemalla voi pikkuhiljaa kasvaa kyseisen käytäntyöyhteisön tai -verkoston täysivaltaiseksi jäseneksi, ja alkaa myös osallistumaan kommentoimalla ja kirjoittamalla itse aiheesta omaan blogiinsa. On muistettava, että myös seuraamalla voi oppia.

Mielestäni useimmissa tapauksissa teksti hakkaa oppimisvälineenä videon, etenkin siitä syystä, että tekstiä lukiessa on helpompi syventyä aiheeseen, se on helpompi silmäillä ja siihen voi tehdä vaikkapa merkintöjä Diigolla. Loistavat TED-puheet tai RSA-animaatiot ovat tietenkin asia erikseen, etenkin inspiraation kannalta. Ja sitten on tietenkin vielä Slideshare, jossa on tarjolla parhaimmillaan loistavia esityksiä aiheesta kuin aiheesta. Ne voivat tarjota kätevän johdannon tai nopean katsauksen asiaan.

Tärkein tietotyöläisen taito lienee tiedon hallinta. Se tulee yhä tärkeämmäksi, mitä enemmän informaatiota eteemme syötetään. Puhutaan henkilökohtaisesta informaationhallinnasta (PIM) laajemmin tiedonhallinnasta (PKM). Informaation hallinnassa on kyse paitsi tiedonhaun, relevanttisuuuden arvioinnin, luokittelun, kategorisoinnin ja priorisoinnin taidoista, myös itsekurista ja organisointitaidoista. Tiedon hallintaa voi edistää erilaisin välinein. Avainsanat on hyvä hallita ja luoda jonkinlainen oma rajattu lista käyttämistään tageista.

Internet tarjoaa nykyisin tietotyöläiselle ennen kokemattomia mahdollisuuksia päästä käsiksi asiantuntijatietoon ja myös osallistua keskusteluihin asiantuntijoiden kanssa, kenties kasvaen pikkuhiljaa käytäntöverkostojen täysivaltaisiksi jäseniksi.

Diigo on mainio työkalu verkkoinformaation kategorisoinnissa, referoinnissa ja kommentoinnissakin. Tämänkin kirjoituksen tein aluksi Evernotella, joka on mainio väline niin verkosta löytyvien ideoiden, sitaattien, kuvien jne. tallentamiseen ja kategorisointiin, mutta myös muistiinpanojen tekemiseen – se kun on pilvessä ja siihen pääsee käsiksi ainakin Andrdoid, IOS ja Maemo-laitteilla. Tietenkin tätä blogia pääsisin kirjoittamaan mobiililaitteellani, mutta Evernote on minulla “aina auki”, joten sinne hahmoitteleminen on kätevämpää.

RSS-lukijan avulla voi tietenkin poimia seuraamistaan blogeista aina vain tärkeimmät ja relevanteimmat kirjoitukset. Mitä enemmän verkkotekstejä lukee, sitä paremmin oppii myös silmäilemään, kannattaako tekstiä lukea. Itse käytän RSS:ää harvoin.

Sosiaalinen verkosto onkin noussut itselläni tärkeimmäksi tiedontarjoajaksi, etenkin Twitterin ansiosta. Ja sen merkitys korostuu etenkin jatkuvan vuorovaikutuksen ja asioiden yhteisen kehittelyn myötä. Tässä taas hiljaisella tiedolla on valtava merkitys. Verkosto on yhä enemmän läsnä ja osallistuminen aktiivisempaa kuin aiemmin. Twitterin voima tietotyössä piilee verkoston kyvyssä tuoda meille tietoa, herättää ajatuksia ja ideoita sekä levittää myös meidän ajatuksiamme eteenpäin. Twitter ei ole kovinkaan hyvä “crowndsourching” työkalu sellaisenaan, kuten maan mainio Marko Sykkö totesi – siellä on vaikea löytää vastauksia kysymyksiin. Twitterin lumo perustuukin pitkäaikaisen käytön kautta syntyvään kuvaan eri ihmisten osaamisesta ja etenkin heidän tarjoamaansa informaatioon. Twitter on parhaimmillaan hyvä esimerkki Transaktiivisesta muistista käytännössä (ks. myös..).

Lisäksi voidaan mainita erilaiset Todo-työkalut, samoin Wikit mainitaan usein myös PIM-työkaluina. Pro-käyttäjälle on tärkeää, että data kulkee työkalujen välillä. Informaatio on säilössä pilvessä ja sitä voi siirrellä tai ottaa käyttöön nopeastikin tarvittaessa. Kaikkia työvälineitä olisikin hyvä voida käyttää myös mobiililaitteilla. Vaikka onkin tärkeä olla välillä pois informaatiotulvan ääreltä, voi juuri näissä tilanteissa tulla mieleen ideoita, joita voi sitten kirjoittaa esim. Evernoteen ja työstää lisää myöhemmin koneen ääressä.

Varmasti lähes kaikki ovat kokeneet flow-tilan, jossa kykenemme poikkeuksellisiin suorituksiin. Työ ei tunnu suorittamiselta, vaan luovuuden puuskalta, jossa ajatukset lentävät ja muuttuvat tekstiksi ruudulla kovalla vauhdilla. Eikä tunnu raskaalta, vaan fiilis on mitä parhain. Ihminen tekee motivoituneena tunnissa sen, mihin muuten menisi päivä tai joskus enemmän. Uudet ideat ja oivallukset tulevat inspiroituneessa tilassa. Työlle omistautuminen ei tarkoita pitkää työpäivä ja kiirettä, vaan motivoitumista työntekoon. Motivaatio ja intohimo eivät korvaa osaamista, mutta optimoivat kykyjä ja voivat innostaa kasvamaan tiedollisesti.

Viisas organisaatio panostaa työntekijöiden motivointiin ja inspirointiin ja osaa jakaa työtehtäviä kyseisiin tehtäviin motivoituville ihmisille. Tähän tarkoitukseen on tietysti käytössä hyviä sovelluksia, ennen kaikkea tulee mieleeni mainio xTune.

Väsymys, stressi ja kuormittuminen voivat haitata merkittävästi tietotyöläisen päivää. Siksi tarvitaan joustavia työaikoja ja työskentely-ympäristöjä. Ei kannata raahautua ennen kahdeksaa töihin, jos nuokkuu koko päivän pöydän ääressä, kun lapsi on yöllä valvottanut tai ilta mennyt pitkäksi. Töissä tarvitaan myös rauhoittumisen tiloja. Lyhytkin hetki poissa koneen äärestä ja hälinästä voi avata uusia ideoita ja ajatuksia, olemme varmasti kaikki sen huomanneet. Tila, jossa voi rentoutua vaikkapa rauhallisen musiikin ääressä tai hiljaisuudessa, voi olla luovuuden ja innovatiivisuuden kannalta tärkeä. Tämä vaatii tietysti luottamusta työntekijöihin. Jos työilmapiiri on jo lähtökohtaisesti omistajuutta ja luovuutta tukeva, ja työn sisällöt ovat työntekijälle tärkeitä ja inspiroivia, on kontrolli yleensä turhaa.

Mistä löytää motivoituneita ja motivoivia ihmisiä?

Voi olla, että organisaatiot hakevat motivoituneita ihmisiä yhä useammin parvista, vaikkapa Linkedinin tai xTunen avulla, tai yleensä sosiaalisen median verkostoissa muodostuneeseen asiantuntijakuvaan luottaen. Verkosto voi herättää uusia ajatuksia ja inspiroida toimimaan, oli sitten kyse lähi- tai etävuorovaikutuksesta. Someverkostotkin pitää välillä osata tietenkin sulkea pois, keskittyä ja antaa palaa!

Asiantuntijuus on hajautunutta ja uniikkia. Se on yhä useammin pilvessä, josta voidaan tarvittaessa poimia tehtäviin sopivia motivoituneita ihmisiä. Monesti lähiympäristössä ei ole tavoitettavissa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa keskustelu voisi johtaa uusiin innovaatioihin.  Voi olla, että työilmapiiri on muuten huono, jolloin kannattaa hakea motivaatiota “pilvestä”. Organisaation tulisi auttaa työntekijöitä löytämään heimonsa niin organisaation sisältä kuin sen ulkopuoleltakin. Yhteisö voi saada esille paitsi uusia taitoja, myös motivaatiota. Osallistaminen ja sen tukeminen on siis olennaista, mikä johdon olisi hyvä ymmärtää. Tietotyökin on joukkuelaji, vaikka kuinka yksilöinä toimitaan.

Motivaation osalta kyse on jälleen omistajuudesta. Työn omistajuus on olennaista innovatiiviselle ja luovalle toiminnalle. Siis tunne siitä, että tekee töitä myös itselleen, että saa vaikuttaa työhönsä, eikä ole vain “täällä töissä” ja hierarkkisesti johdetun organisaation pelinappulana. Pahimmillaan omistajuus voidaan ymmärtää mahdollisuutena tehdä ihan mitä huvittaa ja saada katteettomia etuja, kuten Jari Parantainen kirjoittaa. Pelkkä suorittaminen voi olla helppoa, muttei kenenkään edun mukaista.

Motivoituneena oppii

Motivaatio on olennainen oppimisen reunaehto.  Oppiminen on parhaimmillaan tarvelähtöistä ja sisäisesti motivoitunutta toimintaa, jonka aikana välttämättä edes ajattele oppivamme. Ulkoisesti motivoitunut ihminen ei juurikaan opi, informaatio ei muutu tiedoksi, ei ole uudelleen sovellettavissa, se ei ole syvällä ymmärryksessä. Jos koulussa jo totutetaan suorituskeskeiseen ja auktoriteettien odotuksia täyttämään, siirtyy tämä ajatustapa ja toimintakulttuuri myös työpaikoille! Ts. koulussa totutaan suorittamaan ja suoriutumaan tehtävistä, tekemään se, mitä odotetaan.

Opetusministeri ehdotti taannoin ruotsin kielen taidon heikkenemisen lääkkeeksi lisätunteja, ei niinkään opetuksen ja oppimiskulttuurin muutosta. Yrityksissä pyritään kasvattamaan liikevaihtoa ylitöillä. Samalla Suomen koululaisten pärjäämistä kansainvälisissä testeissä perustellaan osin myös lyhyemmällä koulupäivällä: on edes jonkin aikaa sulatella asioita, oppia epämuodollisissa sosiaalisissa tilanteissa, liikkua ja jopa rauhottuakin. Sanghain testimenestyksen hinta on ainakin tämän artikkelin mukaan ollut kova.

Ohessa pidennetty versio vastauksestani HS:n mielipidepalstalla käytyyn keskusteluun tvt:n käytöstä kouluissa. Paljon jäi sanottavaa ja vastattavaa. On ollut hämmentävä lukea sekä puolustavia että etenkin vastustavia kommentteja. Näkemys, että teknologian käyttäminen jotenkin passivoi, eristää, aiheuttaa masennusta, ylipainoa jne. on koominen, mutta edelleen hyvin suosittu. Vastustajat nostavat milloin ylipainokortin, ympäristökortin, sosiaalisen eristäytymisen, taloudelliset aspektit, kouluampumiset, pedofiilit ja niin edelleen. Jotkut puolustajat taas perustelevat käyttöä vanhoin metodein, mutta uusin väilnein, korostaen pääosin digitaalisia sisältöjä (oppilaitoksen, opettajan, kustantajan tarjoamina) tai sitä, että on pakko, kun nuoret käyttävät niitä kotonakin. No, ohessa hieman pidempi vastaukseni, lyhempi toivottavasti hs:ään. EDIT: Blogissa nyt kuitenkin lyhempi HS:ään lähetetty versio lisättynä viimeisellä lauseella .

———-

Viimeaikainen keskustelu on osoittanut, että näkemykset teknologian
käytöstä, oppimisesta ja tulevaisuuden tarpeista ovat kaukana toisistaan.
On hämmentävää lukea teknologiasta sosiaalisesta kanssakäymisestä
vieraannuttavana ilmiönä. TVT voi edistää rajoja rikkovaa vuorovaikutusta,
tuoden muidenkin kuin opettajan mielipiteet, ajatukset ja toiminnan
kaikkien oppijoiden tietoon ja käsiteltäviksi, myös
luokkaopetustilanteessa. Kaikki teknologian parissa vietetty aika tuskin
on degeneroivaa, vaan usein hyvin luovaa ja aktiivista sosiaalista
toimintaa, kuten laulamista, liikkumista, kirjoittamista tai lukemista.

Se, että oppilaat käyttävät teknologiaa vapaa-ajallaan on heikko peruste
vastustaa sitä. Jos teknologian merkityksellistä käyttöä ei opeteta, ovat
oppilaat pulassa työelämässä. He ovat diginatiiveja omasta näkökulmastaan.
Koulun tehtävänä on laajentaa tätä näkökulmaa, koska emme voi tietää,
minkälaiseen maailmaan lapsia kasvatamme. Oikeilla valinnoilla voimme
siihen toki vaikuttaa. Teknologiaa hyödyntämällä voidaan hajauttaa ja
laajentaa oppimistoimintaa, kehittää oma-aloitteista toimijuutta,
yhteisöllisyyttä ja muutoksen hallintaa ja siten tarjota nuorelle paremmat
mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskuntaan mahdollisimman järkiperäisesti.

Teknologiaa tulisi soveltaa pedagogisia tavoitteita palvellen, eikä
teknologia edellä, kuten älytaulujen kohdalla. Fiksusti käytettynä
erityisesti sosiaaliset teknologiat voivat auttaa osallistamaan ja
aktivoimaan oppilaita sekä tukea ja käynnistää sellaisia prosesseja,
joiden voidaan katsoa johtavan tulevaisuuden kannalta merkitykselliseen
oppimiseen. Koulun tehtävänä on ohjata oppilaita hallitsemaan
informaatiotulvaa, mutta myös etsimään, tulkitsemaan, muokkaamaan,
jakamaan ja muodostamaan siitä yhdessä uusia käsityksiä. Se tuskin
onnistuu reipimällä piuhat irti seinästä. Kyse ei ole mistään
virtuaalisista maailmoista, vaan aidosta vuorovaikutuksesta niin
luokkatilanteessa kuin sen ulkopuolellakin. Tietenkin koulussa on
ymmärrettävä rauhoittumisen merkitys – hiljaisten rauhottumishetkien
tulisi olla jokapäiväisiä kouluissa.

Kilpavarustelun ja yksittäisissä testeissä pärjäämisen sijaan pitäisi käyttää resursseja oppimis- ja opetuskultuurin muutokseen ja pohtia, mikä teknologian rooli tässä muutoksessa olisi. Suomi on tarpeeksi valistunut yhteiskunta luomaan strategioita, jotka tähtäävät kansainvälisen kilpailun sijaan tulevaisuuden taitojen ja hyvinvoivien kansalaisten kasvun tukemiseen.