Käsitykset kouluikäisten tietoteknisestä osaamisesta vaihtelevat ja niihin liittyy usein väärinkäsityksiä. Usein keskusteluissa yliarvioidaan nuorten taitoja, jolloin niiden kehittämiseen ei koeta tarvetta panostaa koulun toimesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, ja Diginatiivi-käsitystä on pohdittu pitkään. Tein JY:ssä ja SibA:ssa selvityksiä opiskelijoiden tvt-taidoista ja käsityksistä vuosina 2001-2007, pääosin aikana ennen Facebookia. Tässä artikkeli vuodelta 2004. Tulokset viittasivat enemmänkin opiskelijoiden käytössä olevien laitteiden lisääntymiseen ja verkkoyhteyksien nopeutumiseen kuin taitojen merkittävään kehittämiseen. Lähtökohtana on, että nuoret ovat diginatiiveja omista lähtökohdistaan. Se, mikä on pinnalla ja kiinnostaa, kertyttää myös taitoja. Tällä hetkellä siis pääosin Facebook ja pelit.

Pidin kokopäiväissen koulutuksen juuri Helsinkiläisille opettajille nuorten mediamaailmasta. Tutustuin sitä varten laajasti viimeisimpiin tutkimuksiin ja selvityksiin nuorten netinkäytöstä. Kanattaa tutustua myös Harto Pönkän rajattoman arvokkaaseen tilastointityöhön.

Miten aktiivisesti nuoret käyttävät nettiä? Mitä palveluita käytetään? Miten?

Tilastokeskuksen uusimman kyselyn mukaan 16-24 -vuotiaista 89% on rekisteröitynyt jonkin yhteisöpalvelun käyttäjäksi, ja 75% ikäluokasta seuraa palvelua ainakin päivittäin. Pääosin kyse lienee Facebookista.

EUKids Online (2010) -tutkimuksen mukaan 97% 9-16-vuotiaista käyttää nettiä viikottain ja 77% päivittäin. 57%:lla heistä on käytössä netiyhteys omassa huoneessaan.

Lapsen ääni 2010-tutkimuksen mukaan 10-12-vuotiaista 56% on Facebookissa, vaikka palvelun ikäraja on 13v. Uusimmassa Lapsen Ääni -selvityksessä (Pelastakaa Lapset ry) lapset olivat hieman käärmeissään vanhempiensa vainoharhaisuudesta netin suhteen. Kiintoisaa luettavaa muutenkin.

Verkossa siis pelataan, lähetellään viestejä, tarkastellaan, mitä muut puuhaavat  – pääosin Facebookissa, koska se tarjoaa kaiken yhden kannen alla. On kiintoisaa, josko FB on nuorille jo niin kiehtova ympäristö, että kaikki kietoutuu sen ympärille, ja näin muut toimintaympäristöt jäävät vähälle tutustumiselle vapaa-aikana.

Netin sosiaalisuus

Netti on nuorille hyvin sosiaalinen, todetaan useimmissa raporteissa. Facebook on noussut monelle  pääasialliseksi viestintävälineeksi, ja korvannut mm. tekstiviestejä ja messengeriä.  Sosiaaliset suhteet ovat läsnä aktiivisesti verkossa. On hyvin tärkeä ymmärtää, että nuorille sosisaalinen media ei ole mikään virtuaalinen tila, jossa tavataan tuntemattomia, vaan se kietoutuu tiiviisti siihen, mitä me olemme kutsuneet “tosielämänä”, kasvokkain tapahtuvana toimintana.

EUKids-selvityksen mukaan suomalaisten nuorten netinkäyttö on keskimääräistä sosiaalisempaa. Puolet nuorista kokee itseilmaisun helpompana netin kautta. Naamatusten verkossa-tutkimuksen mukaan osa nuorista kokikin syventäneensä sosiaalisia suhteita verkossa.

Naamatusten verkossa -teos antaa mainion kuvan nuorten netin käytöstä. Nuoret verkostoituvat eniten tuttujen tai tutun tuttujen kanssa. Yläkouluikäisille Facebook on kuin virtuaalinen yläkoulu, jonne hyväksytään kavereiksi kaikki vähänkin kasvoiltaan tutut. Se on eräänlainen kontaktiluettelo potentiaalisia yhteydentottoja varten. Toinen elämä  (2008) hankkeen selvityksessä kuitenkin todettiin, että 15-vuotiaista 40% oli tavannut nettituttuja kasvokkain. Tämä on selvää jatketta esim. IRC-yhteisöille. Myös aikuiset tutustuvat yhä useammin verkossa – enkä puhu deittipalveuista, vaan ihan ammatillisesta toiminnasta. Ihmiset tulevat toisilleen tutuiksi kavereiden FB-seiniltä ja vaikkapa ammatillisista FB/Linkedin ryhmistä, Twitteristä jne. Kun tavataan kasvokkain, ollaan jo tuttuja.

Nuoremmilla verkko ei tässä kirjoituksessa esitettyjen selvitysten valossa näyttäisi merkittävästi vähentävän kasvokkaisen sosiaalisen toiminnan määrää, paitsi kaikkein aktiivisimmilla verkkopelaajilla. Kuitenkin yli 25 vuotiaiden osalta olen törmännyt toisenlaiseen tietoon. Johtuneeko tämä siitä, että löydämme usein heimomme yhä useammin verkosta – ihmiset, joiden kanssa on kiehtovinta keskutella eivät ehkä olekaan lähipiirissä?

Pelit ovat muuten parantaneet huomattavasti nuorten poikien englannintaitoja.  Eräs opettaja kertoi välitunneilla verkkopeliä pelaavien poikien keskustelevan keskenään pelin aikana englanniksi.

 Median tuottaminen verkkoon

Vain pieni osa nuorista jakaa tuottamaansa mediaa verkkoon. Ylivoimaisesti eniten ladataan kuvia. Kuvilla haetaan hyväksyntää, ihailua ja brändätään itseä. Osa nuorista laittaa kuvia edelleen IRC-galleriaan, kun sen koetaan olevan Facebookia enemmän heidän oma ympäristönsä.

Nuorisotutkimusverkoston Digital Pioneers -raportti kritisoi suomalaisten nuorten digitaitoja. Yhteisöpalvelut rohkaisevat itseilmaisuun ja käyttäjälähtöiseen sisällöntuotantoon, mutta suurin osa kuitenkin mielummin arvioi, kommentoi kuin tuottaa omaa sisältöä. Kommentoinnin nuoret osaavatkin hyvin, totesi eräs äidinkielen opettaja koulutuksessani.

Kynnys median jakamiseen verkossa on melko korkea, siihen liittyy pelkoja arvostelusta. Moni nuori ei löydä syytä miksi jakaisi omia tuotoksiaan verkkoon. Nuoret kuitenkin kuvaavat yhä enemmän videoita ja still-kuvia (Digital Pioneers) ja myös muu luova toiminta on ollut kasvussa (Nuorisobarometri 2009).

Lukioiden opettajat ovat kertoneet blogien käytön hankaluudesta. Jotkut sanovat, että nuoret kokevat sosiaalisen median omana toimintaympäristönään, eivätkä halua sotkea formaalina kokemaansa koulumaailmaa sinne. Osa heistä kokee joutuvansa arvostelun kohteeksi, toiset taas eivät halua kirjoittaa, koska pekäävät tekevänsä virheitä ja uskovat näin arvosanansa laskevan.

Lähes kaikista selvityksistä – myös omista verkkoyhteisötutkimuksistani – käy ilmi, että nuoret hyvin harvoin tavoittelevat netistä kuuluisuutta. Olennaista on saada palautetta ja hyväksyntää toiminnalleen, osallistua toimijana nuorison omaan maailmaan.

On melko selvää, että nuoret ovat taitavia pääasiassa itseään kiinnostavissa asioissa, mutta yleistyksiä kannattanee silti välttää. Ohessa Naamatusten verkossa 2 -selvityksessä julkaistu taulukko nuorten omista taitokäsityksistään:

(Uusitalo, Vehmas & Kupiainen 2011)

Mitä koulu voi tehdä?

Koulun tulee luonnollisesti pyrkiä ymmärtämään ja tuntemaan nuoreten toimintakulttuuria ja toimintatapoja. Ohjausta tarvitaan paljon. Teknisiä taitoja tulisi opettaa tasapuolisesti kaikille, ehkäpä jonkin ajokortin muodossa ilman arvosanoja. Tietyt taidot olisi hallittava. Arvosanat tuntuvat estävän nuorten osallistumista vapaaehtoisille kursseille keskiarvon laskemisen pelossa. Tarvitaan kuitenkin vahvasti myös toimintakulttuurin ja toimintatapojen ymmärrystä. Hyvin laajasti eri taitojen kehittämistä osana kaikkea koulutyötä – mikä ei tietenkään ole mahdollista ilman teknisiä käyttötaitoja.

Opettajat voivat pohtia, mitä opetuksen kannalta tärkeitä taitoja nuorilla jo on, joita voitaisiin pyrkiä hyödyntämään opetuksessa. Ensimmäinen tavoite olisi arvostelun pelkojen ja suorituskeskeisyyden vähentäminen opetuksessa. Tämän jälkeen voidaan lisätä avoimuutta, vapautta myös mokailla. Olennaista olisi aktivoida nuoria toimimaan ja tuomaan esiin omia ajatuksiaan, ainakin osassa oppiaineista. Sosiaalinen media tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia oppimiselle niin koulussa kuin se ulkopuolellakin. Informaaleja ja nonformaaleja ympäristöjä voisi pyrkiä yhdistämään koulun toimintaympäristöihin.

Median tuottamista tulisi pyrkiä yksinkertaistamaan ja tarjoamaan myös koulussa teknisesti taitotasoon soveltuvia välineitä ja toimintaympäristöjä. Koulussa voidaan harjoitella niitä yhteisöllisiä toimintamuotoja, jotka esim. työelämässä on koettu toimiviksi. Oheisessa kuvassa mainittuna mielestäni tärkeitä sosiaalisen median käyttöön liittyviä taitoja.

Muistakaamme myös, miten uusi ilmiö sosiaalinen media massojen käytössä on. Facebook yleistyi Suomessa vasta n. 4v. sitten.

Kun sosiaalista mediaa halutaan soveltaa opetuksessa, on hyvä pohtia tarkkaan miksi uusia välineitä halutaan soveltaa ja mitä niiden avulla halutaan saada aikaan. Kokemukseni mukaan melko usein sosiaalista mediaa sovelletaan väline edellä, ja menetelmät ja toimintatavat eivät välttämättä eroa entisistä – osin toimintakulttuurista johtuen. Jotta soveltaminen olisi pedagogisesti mielekästä ja muutosta aikaan saavaa, se kannattaa tehdä järjestelmällisesti ja ovelastikin, piilotavoitteita tekemisen oheen sujuttaen!

Koulun tärkein tehtävä on mielestäni kasvattaa tulevaisuudessa taitavasti ja menestyksekkäästi toimivia ihmisiä. Ja menestyksellä en tarkoita pelkästään taloudellista menestystä. Kyse on erityisesti metataitojen kehittämisestä, joista tärkein on kyky oppia. Olen kirjoittanut aiemmin oppimislähtöisen ja tulevaisuuteen tähtäävän koulun muutoksesta, joten tässä ei siitä sen enempää. Tähän blogikirjoitukseen liittyy myös sosiaalisen median pedagoginen miellekartta, jossa kuvataan sitä, miten eri välineillä voisi toteuttaa tiettyjä oppimisen menetelmiä ja tukea pedagogisia ideologioita. Tässä blogikirjoituksessa avataan tarkemmin oheista Slideshare-esitystä.

1. Aluksi pohditaan, mitä tulevaisuuden taidot voisivat olla, ja mitä taitoja erityisesti halutaan kehittää, mitä halutaan saavuttaa, mitä muuttaa. Miksi juuri näitä taitoja ja miksi sosiaalisen median avulla. Kuten esimerkiksi,

• Informaatiotaitoja: haku, suodatus/arviointi, luokittelu, analysointi, jakaminen jne.
• Sosiaalisia taitoja, viestintätaitoja: Verkostoituminen, parveutuminen, yhteinen tiedonrakentaminen, argumentointitaidot, näköulmien huomioiminen, yhteinen kehittäminen jne.
• Oma-aloitteisuitta, itseohjautuvuutta: itsenäinen tiedonhaku, useiden lähteiden käyttö jne.
• Luovat taidot: Luovaa ajattelua, uudella tavalla ajattelua, kriittistä ajattelua, heidän kontekstissaan uuden luomista jne. Ks. tarkemmin ohessa olevasta Slideshare-esityksestä.

2. Sitten pohditaan, mitä didaktisia menetelmiä, minkä taustateorioiden ja pedagogisten ideologioiden mukaisia toimintatapoja voitaisiin soveltaa, jotta kyettäisiin tukemaan yllä mainittujen taitojen kehittymistä. Niin menetelmien kuin välineiden käyttöönotossa yksi olennaisimmista arvionnin kohteista on vallalla oleva toimintakulttuuri, siis opetus- ja opiskelukulttuuri. Ovatko oppijat esim. tottuneet itseohjautuvaan ja oma-aloitteiseen toimintaan? Elleivät, heitä täytyy tukea siinä.

3. Seuraavaksi valitaan ne opetusvälineet, joiden avulla voidaan toteuttaa pedagogisten tavoitteiden mukaista toimintaa (esim. itsenäistä tiedonhakua verkosta, yhteisöllistä tiedon tuottamista Wikiin, reflektointia blogiin, verkostoitumista ja tiedon jakamista Twitterin avulla, oma-aloitteista tutkivaa otetta omassa blogissa jne.)

Välineitä valittaessa on luonnollisesti huomioitava niitä käyttävien taitotaso ja kokemus sosiaalisen median välineiden käytön osalta, kuten myös käyttökulttuuri. (ts. nuoret voivat olla taitavia verkkopelaajia, mutta eivät aina taitavia tiedonhakijoita). Samalla pohditaan, mikä on opettajan tarjoaman sisällön suhde oppijan tuottamiin ja itseohjautuvasti etsimiin sisältöihin. Ja mitä konkreettisia menetelmiä sovelletaan välineiden parissa toimiessa.

4. Lopuksi arvioidaan toimintaa määrittelemällä ensin arvioinnin kohteet (suhteessa kehitettäviin taitoihin ja pedagogisiin tavoitteisiin) ja arvioinnin menetelmät. On selvää, että näistä kannattaa tiedottaa asianomaisille, niin oppilaille kuin heidän huoltajilleenkin.

Se, miten tietotyöläiset hankkivat tietoa ja oppivat, on muuttunut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Sosiaalisten verkostojen merkitys tiedonhankinnassa ja oppimisessa on kasvanut sosiaalisen median myötä omalta osaltani valtavasti. Kuvaan ohessa sitä, miten itse olen tutkijana, suunnittelijana, kouluttajana ja sittemmin konsulttina hankkinut  tietoa etenkin teknologiaa ja myöhemmin myös sosiaalisia verkostoja hyödyntäen.

Kirjasto tärkein tietolähde

Aloittaessani tutkijan uraa joskus 90-luvun jälkipuoliskolla, ei ollut sosiaalista mediaa siinä mielessä, miten me sen nykyään ymmärretään. Verkossa oli toki 90-l. alkupuolella uutisryhmiä, joissa käytiin keskusteluja, jaettiin ajatuksia ja tiedostojakin . Melko persoonatonta ja satunnaista tekstipohjaista viestintää 9600b/s modeemilla. Selailin yliopiston kirjastossa kortistoja ja etsin Unix-päätteeltä boolean-hauilla kirjallisuutta etsien. Kun löysin tietyn laadukkaan lehdeen, otin niitä kasan pöydälle ja yritin löytää relevantteja artikkeleja, tehden muistiinpanoja ja niin edelleen. Serendipiteetin mahdollisuus oli olemassa, muttei kovin voimakkaana.

WWW: nousu tiedonhankinnassa

Opiskelukaverit ja opettajat toki suosittelivat luettavaa, ja luonnollisesti opiskelukirjat olivat silloin olennaisia tiedon lähteitä. WWW:n myötä alkoi nousta esiin yksinkertaisia sivustoja, joissa oli minullekin kiinnostavaa informaatiota (esim. MIDI:stä, multimediasta). Tein -98 tienoilla yliopistolla projektina Guidonet-linkkilistasivustoa, jonne keräsin eri aihealueista linkkejä. Staattista informaatiota pääosin Altavista-hakujen perusteella. 1990-l. loppupuolella erityisesti WWW- ja multimedia-alan sekä koulutusteknologian konferensseista julkaistiin webissä konferenssipapereita. Vuonna 2002 julkaistun lisurini lähdeluettelossa on näköjään jo runsaasti verkosta löydettyjä lähteitä. Ensimmäisen WWW-konferenssin papereita julkaistiin tietysti www-sivuilla, tosin postscript-tiedostoina. Verkossa oli 1990-lopulla paljon keskustelufoorumeita, joista sai myös mielekästä työhön liittyvää tietoa. Syntyi tiiviimpiä verkkoyhteisöjä ja myöhemmin yhteisöalustoja. Ensimmäiset videovälitteiset tutkijaseminaarit pidettiin meillä vuosituhannen vaihteessa.

Artikkeleita verkosta!

Pikkuhiljaa Internetiin avautui artikkelitietokantoja, joista yliopisto tietysti maksoi kustantajille sievoisia summia. Väitöskirjavaiheessa sain käsiini jo valtavan määrän PDF-muotoisia artikkeleita. Akateemisia blogeja alkoi ilmestyä ehkä v. 2003 tienoilla. Niistä sai akuuttia tietoa ja linkkejä kiintoisin tutkimuksiin. 2005 julkaistun väitöskirjani 14-sivuisessa lähdeluettelossa näyttäisi olevan varmaankin 6-8 sivua verkosta saatuja artikkeleita sekä joitain blogiartikkeleita. Nämä artikkelitietokannat olivat erittäin merkittävä apu tieteellisessä toiminnassa. Sosiaalinen media toi kuitenkin kaikkein suurimman muutoksen tietotyöhön ainakin omalla kohdallani.

Sosiaaliset verkostot tiedonlähteiksi

Nuorena tutkijana tieto tuli käsiini tosiaan pääosin artikkelien ja kirjojen kautta. Niissä olleista viittauksista löytyi taas uusia kiintoisia teoksia. Ymmärrys kasvoi ja tunsin osallistuvani yhteisöllisen oppimisen käytäntöyhteisöön virtuaalisesti. Tiedonhankintani oli sosiaalista siinä mielessä, että suosittelijoina toimivat artikkelien kirjoittajat, jotka siis viittasivat tai referoivat kiintoisia artikkeleita. Kaikki tapahtui tietysti aivan toisenlaisessa “aikaulottuvuudessa”, ja hyvin epäsuorasti. Kirjoituksista oli kulunut aikaa yleensä vuosia ja kukaan kirjoittajista ei tiennyt minun lukevan heidän artikkeleitaan, enkä kyennyt niitä myöskään suoraan kommentoimaan.

Oheisessa kuvassa oma tiedonhankinnan historiani aikajanalla siitä hetkestä, kun aloitin yliopisto-opiskelut.

Osallistuminen blogsfääriin, eli oman toimialueeni bloggaajien kansainväliseen löyhään verkostoon toi suuren muutoksen omaan oppimiseeni ja tiedonhankintaani. Blogeista sai akuuttia ja kiintoisaa tietoa esimerkiksi tutkimuksista, kokeiluista, julkaistuista artikkeleista ja niin edelleen. Pääsin myös osallistumaan oikeasti näihin käytäntöyhteisöihin, mm. kommentoimalla sellaisten ”gurujen” blogeja, jotka muuten olisivat olleet vain nimiä kirjan kansissa.

Seurasin blogeja pääosin iGoogle-palvelun kautta, joka on personoitu portaali, johon tulee uusimmat otsikot haluamiltani kirjoittailta ja lehdistä. iGooglen syrjäytti pitkälti Twitter. Olen valinnut seurattavakseni sellaisia henkilöitä, jotka tarjoavat mielekästä tietoa. Serendipiteetin mahdollisuus on noussut. Twitterin kautta minulla on tavallaan lukemattomia luotettuja tiedonhakijoita, -käsittelijöitä ja suodattajia, jotka tuovat äärelleni suunnattomasti merkityksellistä tietoa. Voin myös esittää kysymyksiä tai testailla omia ideoitani nopean palautteen toivossa.

Google+ tarjoaa mielestäni pääsyn syvemmälle käytäntöyhteisöihin kuin Twitter, koska ihmiset ovat siellä jotenkin enemmän läsnä (laajemmat profiilit, pidemmät viestit) ja viestintä on usein keskustelevampaa. Guruja on helpompi seurata. Jäsenyys asiantuntijaryhmissä Yammerissa on tuonut pääsyn ketterästi kokemusperäiseen tietoon blogeja helpommin ja laajemmin, koska julkaisukynnys on siellä alhaisempi. Välineiden paljouden takia ongelmaksi muodostuu sekaannus siitä, missä kukin tietoa julkaisee. Haluaisin seurata ihmisiä, en välineitä, joissa he saattavat kulloinkin toimia. No, lähitulevaisudessa tämä ei ole enää ongelma.

Delicious-palvelun avulla pääsin näkemään, mitä muut saman linkin tallentanee ova löytäneet, ja sitä kautta löytämään kiintoisia “seurattavia”. Diigo taas on toiminut loistavasti linkkien tallennuksessa ja informaation käsittelyssä, sitä en ole käyttänyt kovinkaan “sosiaalisesti”, kuten en myöskään Evernotea, joka on myös tärkeä tietotyön väline.

iPad toi uuden ulottuvuuden

iPadin hankinta keväällä 2011 toi uuden älykkään tavan saada tietoa Flipboardin ja etenkin Ziten avulla. Zite on oppiva sovellus, joka tuo minulle jatkuvasti uusia julkaisuja valitsemistani aiheista. Voin opettaa sitä tarjoamaan enemmän juuri minua kiinnostavaa materiaalia ja toisaalta se oppii myös itse toiminnastani. Tuloksena on laadukasta materiaalia joka päivä. Tutkijana ZITE ei olisi minua palvellut yhtä hyvin kuin kouluttajana ja konsulttina.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu relevantin informaation suodattaminen ja kyky keskittyä olennaiseen. Informaatiota on helposti saatavilla niin paljon, että on turha kuvitella olevansa kovinkaan hyvin perillä mistään. Verkostot toki auttavat tässä, mutta käytännössä voisin käyttää joka päivä kaiken hereillä olo aikani relevantin ja tuoreen informaation lukemiseen. Ihminen tykkää lukea itselleen kiintoisia asioita, vaikka ne olisivatkin hyvin tuttuja.

Olennaisempaa on saada käsitys siitä, mikä on relevanttia informaatiota ja kyetä liittämään sitä suhteessa jo hallitsemiinsa asioihin ja omiin käsityksiin. Tämä on uuden oppimisen kannalta olennaisin taito. Joka tapauksessa sosiaalinen media on mullistanut tietotyötä valtavasti, voimistaen hajautetun asiantuntijuuden hyödyntämisen mahdollisuuksia ja tuonut meidät askeleen lähemmäksi hyödyntää “kollektiivista älykkyyttä”.

Olen aiemmin kirjoittanut ihmisten motivaation olennaisesta merkityksestä organisaatioiden toiminnassa. Oli sitten kyse alakoulun oppilaista tai yrityksen huippuosaajista, motivaatiolla on erittäin suuri merkitys sille, mitä opitaan, miten kehitytään, luodaan uusia innovaatioita ja miten tehdään tulosta. Silti yhä usein tuloksen uskotaan syntyvän tehtäviä, testausta ja arviointia lisäämällä, kuormittamalla, pitkillä työpäivillä ja joskus merkityksettömillä työtehtävilläkin.

Ihmiset toimivat erilaisissa konteksteissa ja tilanteissa eri tavoin motivoituneina. Motivaatio voidaan hyvin karkeasti jakaa ulkoiseen ja sisäiseen motivaatioon, joskin tämä jako on melko teoreettinen. Motivoituminen voi riippua kulloisestakin taloudellisesta tilanteesta, ja siitä, minkälaisissa toimintakulttuureissa on aiemmin toiminut.

On olennaista ymmärtää, että mitä enemmän työ muuttuu luovuutta ja innovatiivisuutta edellyttäväksi tietointensiiviseksi työksi, sitä merkittävämpi rooli sisäisellä motivaatiolla on. Tällöin työntekijöitä ei voi ymmärtää palikoina, joita valvotaan ja joille tyrkytetään yhä enemmän erilaisia heille soveltumattomia tehtäviä.

Keskeisiä motivaatiota lisääviä ja sisäistä motivaatiota tukevia tekijöitä ovat:

1. Merkitys. Esimerkiksi sairaalan siivoja voi tuntea toimivansa lattian lakaisijana tai merkittävänä kansanterveydellisenä toimijana. Merkitys voi liittyä myös siihen, miten tärkeänä itse yrityksen tai oman yksikkönsä toiminnan näkee – joko kansantaloudellisesti tai oman yrityksen pärjäämisen osalta (vrt. omistautuminen jalkapallojoukkueelle). Parhaimmillaan työ on kutsumus, jolloin sitä tehdään, koska siihen on suuri sisäinen tarve, se tuntuu vahvasti omalta.
2. Tavoitteellisuus. Jonkin asian valmiiksi saaminen, tunne siitä, että on saavuttanut jotain synnyttää tyydytystä ja sen tavoittaminen motivoi sisäisesti. Tavoitteet voivat olla henkilökohtaisia tai esim. tiimin tavoitteita. Päämääränä tulee olla sisäinen hyvä fiilis jonkin saavuttamisesta.
3. Sosiaalinen ympäristö. Toiminta vastavuroisesti mielekkäässä sosiaalisessa ympäristössä voi olla hyvinkin motivoivaa. Hyvä, toisiaan tukeva työyhteisö voi luoda tylsäänkin työhön motivaatiota ja keskinäistä vastuuta yhteisöllisyyden tunteen myötä.  Joissain organisaatioissa on jopa mahdollista vaikuttaa siihen, kenen kanssa työskentelee. Johto voi pyrkiä luomaan sellaisia tiimejä, joilla on ”sopiva kemia”, tarpeeksi diversiteettiä ja hyvä henki – kuten urheilujoukkueissa. Ellei sopivaa sosiaalista ymäristöä ole läsnä, kannattaa etsiä sitä sosiaalisen median avulla. Parhaimmillaan voi löytää heimon, jonka parissa toimiminen ruokkii vahvasti sisäistä motivaatiota. Omien ideoiden ja aikaansaannosten jakaminen voi motivoida, kun saa vertaispalautetta ja tuntee olleensa hyödyksi – samalla saaden vastineena yhteisöltä tarvittaessa apua ja ideoita. Hedelmälliset keskustelut innostavat ja motivoivat usein enemmän kuin mikään muu, olen huomannut .
4. Sopiva haasteellisuus. Työn tulee olla sopivan haastavaa, jotta siihen ei tylsisty tai ”leipäänny”, muttei liian kuormittavaa, jottei luovuus kärsi. Tarvitsemme tunnetta uuden luomisesta, aikaisempien taitojemme ylittämisestä. Mahdollisuus oman työn säätelyyn, toisaalta työtehtävien oikeanlainen jakaminen voivat helpottaa motivoitumista sopivasti haasteellisten töiden parissa. Haastavat tehtävät johtavat käytännössä aina myös uuden oppimiseen, joka voi olla sinänsä jo palkitsevaa.
5. Työn kiinnostavuus. Kiinnostavat tehtävät motivoivat sisäisesti. Ne innostavat parhaimmillaan Flow-tilaan, jossa saamme hetkessä aikaan paitsi määrällisesti paljon, myös laadullisesti aiempaa innovatiivisempia tuloksia. Kyse on jälleen omistajuudesta, siitä, että työ tuntuu “omalta jutulta”, jota myös kollegat ja johto arvostavat. Heimo voi lisätä työn kiinnostavuutta, kun omista jutuista saa myönteistä ja kannustavaa palautetta.
6. Palkka ja palkkiot. Ulkoiset palkkiot ovat usein osoitus siitä, että työtäsi arvostetaan. Jos tiedät, että sinulla on mahdollisuus ”yletä” parempaan, kiinnostavampaan työhön, voit motivoitua tekemään vähemmän kiinnostavaa työtä. Rahapalkkaa tarvitaan työn vaativuuden ja arvostuksen mukaan ”sopiva määrä”. Lisäpalkkioiden ja bonusten vaikutus etenkin tietotyössä näyttäisi olevan melko lyhytaikainen.
7. Toiminnan vapaudet. Liika seuranta ja ulkoinen hallinta vie omistajuutta ja tappaa motivaatiota. Luottamus työntekijän osaamiseen vapauttaa luovuutta ja tarjoaa mahdollisuuksia toimia itseohjautuvasti ja luovasti. Monissa yrityksissä toimivaksi tavaksi on huomattu ns. 20% vapauden sääntö, eli tarjotaan työntekijöille yksi päivä viikossa tehdä mitä vaan, kunhan se liittyy yrityksen toimintaan. Liian tarkat nuotit saavat meidät soittamaan sävelmää juuri niin kuin joku muu on tarkoittanut, eikä mitään uutta ja innovatiivista välttämättä synny.
8. Arvostus. Tarvitsemme arvostusta itseltämme (esim. omia arvojamme vastaava työ, jossa syntyy onnistumisen tunnetta), vertaisilta, johdolta ja palvelutyössä asiakkailta. Suullinen palaute voi motivoida rahallista enemmän, jos se tulee oikealta henkilöltä oikealla tavalla. Ellei arvostusta saa lähipiiristä tarpeeksi, voi sitä saada työtäsi paremmin ymmärtävältä verkostolta/ heimolta sosiaalisen median syövereissä.
9. Formaali vs. informaali konteksti. Ihmiset saavat aikaan merkittäviä asioita epämuodollisissa tilanteissa. Toiset maalaavat, toiset tekevät musiikkia, jotkut rakentavat talon,  Myös työelämässä ja koulussa tarvitaan epämuodollisia konteksteja: läpimurrot voivat tapahtua vaikkapa kahvitunnilla, oivallukset välitunnilla. (”vesiautomaatti efekti”).

Motivaatio, formaalit ja informaalit ympäristöt

Ihmisille on ominaista erotella formaali ja informaali ympäristö toisistaan ja toimia niissä eri tavoin. Perinteisesti ja liian usein ihmiset toimivat formaaleissa tilanteissa ulkoisesti motivoituneina ja informaaleissa tilanteissa taas tarvelähtöisesti ja sisäisesti motivoituneina.

Väitöskirjani kohteena olleella kurssilla opiskelijat tekivät kurssisuorituksina sovituksia usein itse valitsemistaan kappaleista, joita monet opiskelijat tekivät myös vapaa-ajallaan mm. omille bändeilleen. Työ oli monelle mielekästä, mutta selvästi ulkoisesti motivoitunutta – ja se näkyi siinä, miten aktiivisesti, innokkaasti ja miten laadukkaasti sovituksia tehtiin. Ero vapaa-ajan toiminnan ja muodollisen koulutuksen välillä tuli korostuneesti esiin tekemissäni haastatteluissa. Sama pätee varmasti monella työpaikalla. Koulussa ollaan totuttu toimiman hyvin muodollisessa toimintakulttuurissa koenumeroita tavoitellen, työpaikoilla toimintaa ohjaavat ulkoiset palkinnot, työsuunnitelmat, odotukset ja muut syvälle juurtuneet toimintatavat.

Tein vuosina 2004-06 kaksikin tutkimusta mikseri.net-verkkoyhteisöstä. Ensimmäisessä tutkin tarveöähtöistä oppimista, jälkimmäisessä erityisesti motivaatiota. Mikseri.netiin tuotettiin jo silloin valtavasti musiikkia vapaaehtoisesti. Palvelussa oli n. 100 000 käyttäjien tekemää kappaletta. Mikä sai ihmiset osallistumaan vapaa-ajallaan, antamaan musiikkia ilmaiseksi toisten kuultavaksi, neuvomaan ja tarjoamaan apua? Tärkeimmät motiivit osallistumiselle olivat mahdollisuus kuulla minkälaista musiikkia vertaiset tekevät, mahdollisuus saada omaa musiikkiaan muiden kuultavaksi, palaute omista biiseistä, kiintoisien viestien lukeminen ja musiikin oppiminen. Samankaltaisia motiiveja saa lukea esim. avoimen lähdekoodin tuottajien yhteisöistä, wikipediasta ja niin edelleen. Toki taustalla voi olla maineen saavuttaminen ja työssä tarvittavien taitojen oppiminen, mutta toiminta on tarvelähtöistä ja omistajuus vahvasti tekijällä.

Miten tätä kulttuuria saataisiin tuoduksi oppilaitoksiin ja työelämään? Lähtökohtana on tietenkin toimintakulttuurin muutos, jossa pyritään noudattamaan tai saavuttamaan yllä olevassa listassa olevia tekijöitä. Olennaista olisi tietenkin saada töihin sellaisia ihmisiä, jotka ovat omistautuneet asialleen, jotka ovat oma-aloitteisia asiantuntijoita, erityisesti pitävät siitä, mitä tekevät ja ymmärtävät sosiaalisen, jakamisen kulttuurin. Yritysten sisällä kyse on myös tehtävien oikeanlaisesta kohdentamisesta ja toisaalta tietynasteisen vapauden tarjoamisesta työntekoon.

Sosiaaliselle vuorovaikutukselle tulee tarjota mahdollisuuksia. Kahvitauot ja muut informaalin vuorovaikutuksen mahdollisuudet – olivat ne sitten sosiaalisen median palveluissa tai oikeassa kahvipöydässä – ovat olennaisia motivaation ja siten tuottavuuden kannalta.

Sosiaalisen median välineillä ja toimintakulttuurilla voidaan mielestäni vaikuttaa moniin yllä mainittuihin motivaatiota koskeviin tekijöihin. Tästä lisää seuraavissa kirjoituksissa!

Viime aikoina on bloggaajien keskuudessa puhuttu paljon koulun muutoksen tarpeesta.
Enää ei pitäisi keskittyä yksittäisten opettamisen mallien soveltamiseen sellaisinaan, vaan oppimisen kehittämistä tulisi tarkastella laajemmin kokonaisvaltaisena ideologiana.

Yhteiskunta ja etenkin toiminta työelämässä on muuttumassa yhä kompleksimmaksi. Tähän kompleksiuteen ja toisaalta yhä vaikeammin ennakoitavaan tulevaisuuten ei kyetä välttämättä vastaamaan nykyisen kaltaisella järjestelmällä, joka kyllä tukee hyvin sitä yhteiskuntamallia, jota varten se on joskus suunniteltu. Suomessa on hyviä opettajia, joista monet jo pyrkivätkin tukemaan todellista oppimista, vallitsevaa opetus- ja opiskelukulttuuria vastaan luovien. Vaaditaan kuitenkin melko radikaaleja toimenpiteitä, jotta muutos vastaisi tulevaisuuden tarpeisiin.

Lähtökohtia ja tavoitteita

Koulun perimmäinen tavoite on kasvattaa taitavia oppijoita, eli tukea oppimaan oppimista. Emme tiedä, minkälainen yhteiskunta nuoria odottaa. Siksi pitää keskittyä kehittämään metataitoja. Työelämässä toimiminen pitäisi ymmärtää yhä selvemmin myös jatkuvana oppimistoimintana, joilloin koulun tehtävä taitavien oppijoiden kasvattajana korostuu.

Suorituskeskeinen opiskelu, jonka päätavoitteena on kuitenkin turhan usein ylioppilaskirjoituksissa – siis yksittäisessä testissä – pärjääminen, ei välttämättä kykene tukemaan optimaalisella tavalla todellista oppimista.

On olennaista tunnistaa, että oppimista tapahtuu jatkuvasti, ja merkittävissä määrin tilanteissa, jotka eivät liity formaaliin koulutukseen. Koulun tulisi kyetä sekä hyödyntämään tätä informaalia, hiljaista, näkymätöntä oppimista, että tukemaan oppijoiden mahdollisuuksia oppia paremmin myös formaalin opetuksen ulkopuolella.

Koulutuksessa tulisi keskittyä tunnistamaan, tukemaan ja edistämään oppimiseen tähtääviä prosesseja sisältöjen pänttäämisen sijaan. Nämä prosessit liittyvät sosiaaliseen toimintaan ja tiedon käsittelyyn, hankintaan, suodattamiseen, arviointiin, jakamiseen, tuottamiseen ja niin edelleen.  Kyky itsenäiseen ajatteluun, oma-aloitteisuus, itseohjautuvuus, kyky luoda jotain itselle ja omalle yhteisölle uutta ja merkityksellistä, kyky auttaa ja toisaalta kyky kysyä hyviä kysymyksiä, kyky oppia virheistään.. nämä ovat kaikki tärkeitä taitoja, jotka tulisi nostaa vahvasti esille opetusta suunniteltaessa.

Kyllä koulussa saa ja tuleekin opettaa edelleen historian tapahtumia, matematiikan kaavoja ja kielten verbejä, mutta ne tulee alistaa objekteiksi prosessiperustaisessa oppimisessa.  Sisältöjen, käsitteiden, menetelmien yms. osaamista ja ymmärtämistä tulee edelleen tukea, koska oppiminen ilmenee kykynä yhdistää jo ymmärrettyjä käsitteitä, sisältöjä, menetelmiä uusiin ilmeneviin käsitteisiin ja sisältöihin.

Oppiminen on sosiaalista toimintaa. Oppimista tapahtuu, kun toimimme ympäristöissä, joissa on tarpeeksi diversiteettiä osaamisessa ja asiantuntijuudessa, ja joissa meillä on mahdollista olla aktiivisessa, oppimista tukevien prosessien kyllästämässä tiedollisessa vuorovaikutuksessa. Jokainen oppilas ja opettaja on asiantuntija omassa kontekstissaan. Jokaisella on näkemyksiä, kokemuksia, käsityksiä, joita esiin tuomalla voidaan luoda mahdollisimman hyvät puitteet niiden muovautumiselle ja kehittymiselle sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvien prosessien kautta.

Motivaatio, nimenomaan sisäinen motivaatio tulisi nostaa keskeiseksi lähtökohdaksi oppimista tukevassa koulutuksessa. Oppimisen omistajuuden tulisi olla oppijoilla, ainakin osin, sillä vain sisäisesti motivoituneina kykenemme todella oppimaan ja sisäistämään asioita.  Prosessikeskeisyys ja oppimisen omistajuus eivät tietenkään tarkoita suunnitelmaa vailla soljuvaa vapaata häröilyä, vaan taitavasti suunniteltua oppijoiden aktivointia, osallistamista ja luovaa, oivalluksia sisältävää tietokeskeistä toimintaa.

Luovuuden tukeminen ja luovaksi kasvattaminen ovat elintärkeitä. Taideaineet tukevatkin merkittävällä tavalla erilaisten hiljaisten taitojen ja hiljaisen tiedon, metataitojen ja prosessien kehittymistä. Niiden tulokset eivät näy tällä kvartaalilla, mutta takuulla tulevaisuudessa. Todellista oppimista ei voikaan arvioida nyt, vaan se näkyy tulevaisuudessa kykynä toimia kulloisenakin aikana.

Sosiaalisella medialla on ja tulee olemaan merkittävä rooli muutoksen aikaansaamisessa, sillä sen avulla voidaan tukea prosesseja käynnistävää opiskelua, siirtää oppimisen omistajuutta oppijoille, osallistaa oppijoita ja erityisesti aktivoida heitä tiedon hakijoiksi, käsittelijöiksi, tuottajiksi, jakajiksi, muokkaajiksi jne.

Arviointi ja muut opetuksen käytänteet ohjaavat oppimista

Arviointi ohjaa vahvasti oppimista. Tästä syystä arviointikriteerejä ja menetelmiä tulisi uudistaa ensin, jotta muutos oppimiskulttuurissa olisi mahdollinen. Arvioinnin kohteina tulisi olla nimenomaan prosessit, eikä niinkään tuotteet, eli koetulokset. Usein juuri ylioppilaskirjoitukset mainitaan koulun tärkeimpänä, opetusta ohjaavana tavoitteena, ja ne vesittävät lukuisia todelliseen oppimiseen tähtääviä hankkeita.

On selvää, että myös koulussa, niinkuin muillakin elämän osa-alueilla vallitsee meko syvälle juurtunut toimintakulttuuri, jota ei tuosta vaan lähdetä muuttamaan. Arkifaktori rulettaa, on helpompi pitäytyä vanhassa, jos se jotenkuten toimii.  Vanhempien omasta kouluajasta juurensa juontavat asenteet ja odotukset, sekä toisaalta opettajakunnassa vallitseva sosiaalinen paine säilyttämiseen voivat olla esteitä aina kulloistakin toimintaa kyseenalaistavalle pohdinnalle. Vanhemmille tulisikin tarjota asiantuntevaa informaatiota ja perusteita muutokselle. Hyvä tehtävä, jota joskus ehdotin, on pyytää oppilaita kysymään vanhemmiltaan näiden työelämässään eniten tarvitsemia taitoja.

Nykykeskustelussa pyritään perustellen kyseenalaistamaan pitkään vallinneita käytänteitä, kuten luokkahuoneita, oppilaiden jakoa ikään perustuviin luokkayhteisöihin sekä opetuksen jaottelua oppiaineisiin. Ilmiöpohjainen oppiminen mahdollistaa myös prosessien tukemisen, tilannesidonnaisuuden, intentionaalisuuden aiempaa paremmin. Oppimisen kannalta on silti tärkeää, että oppijat toimivat sellaisissa yhteisöissä, joissa heillä on luottamusta sen jäseniin, yhteisöllisyynden tunnetta sekä käsitys yhteisön jäsenten osaamisesta ja persoonista.

Maailma muuttuu väistämättä ja nopeasti. Saamme jatkuvasti merkittävää  tietoa siitä, miten oppimista tapahtuu, ja miten koulutus järjestelmänä voisi parhaiten tukea tulevaisuudessa toimimiseen tähtäävää oppimista. Siksi on välttämätöntä tiedostaa nämä faktat ja astua rohkeammin kohti uuden oppimisen suuntausta, joka ei kumarra oppimsen brändejä, vaan on avoin, itseorganisoituva ja jatkuvasti itseään korjaava ideologia.

Yrityksissä on viime aikoina alettu pienin askelin ymmärtää henkilöstön sosiaalisen toiminnan, motivaation ja sosiaalisen oppimisen merkitystä organisaatioiden kasvussa.  Yhteisöllisissä yrityksissä onkin kyse työntekijöiden aktivoimisesta vastavuoroisiksi ja vastuullisiksi osallistujiksi pelkän työn suorittamisen sijaan. Olennista yhteisöllisille yrityksille on työn omistajuuden ja keskinäisen luottamuksen mahdollistaminen sekä avoimen, yhteisöllisen toimintakulttuurin synnyttäminen tukemaan jatkuvaa tiedon- ja ideoidenvaihtoa ja yhteisöllistä ongelmanratkaisua. Siis sosiaalista oppimista. Tutkimukset ovat jo osoittaneet, että yritykset, jotka osallistavat henkilöstöään aktiivisiksi toimijoiksi, sosiaalisiksi oppijoiksi, ja myös päätöksentekoon, ovat tuottavampia.

Yhteisöllisten yritysten ominaisuuksia ja mahdollisuuksia

Sosiaalinen ja avoin kulttuuri

• Yhteisöllisissä yrityksissä verkostot ja parvet syrjäyttävät ainakin osin hierarkkisia rakenteita. Toimenkuvat eivät ole aina kiveenhakattuja, vaan dynaamisia, ja tehtävät tarvittaessa jakautuvat mahdollisuuksien ja tarpeiden mukaan verkostoissa.
• Pois siiloista ja lokeroista. Opetellaan jakamaan, auttamaan, kysymään, argumentoimaan. Oppimaan. Työntekijät ja esimiehet kaivautuvat ulos poteroistaan toimimaan horisontaalisesti ja vastavuoroisesti. Lähtökohtana tähän on keskinäinen luottamus.
• Ymmärretään motivaation merkitys ja henkilöstön motivoituminen.
• Organisaatioin jäsenet, hyödynnettävät välineet, yhteistyökumppanit, alihankkijat ja usein myös asiakkaat muodostavat yhdessä ekosysteemin, jonka tulisi olla mahdollisimman epähierarkkinen ja myös avoin – tietosuoja tietenkin huomioiden.
• Yhteisöllisyyden tunne on olennaista: se motivoi, luo luottamusta, siirtää omistajuutta tekijöille.
• Kuiva ja raaka data voi inhimmillistyä yhteisöllisesti toimivissa organisaatioissa.
• Tiedon jakaminen mahdollistaa serendipiteetin, uusien ideoiden syntymisen yllättävien törmäysten kautta.
• Esko Kilpi korostaa, että liika kilpailu johtaa poissulkemiseen, joka vähentää diversiteettiä. Tämä vähentää pitkällä tähtäimellä mm. serendipiteettiä, organisaation muutoskykyä ja erityisesti oppimismahdollisuuksia.
• Yhteisöllisesti ja avoimesti toimiva organisaatio tuo esille merkittävästi enemmän informaatiota, josta voidaan seuloa merkittävää ja hyödyllistä tietoa.
• Tiedonhankintaa ja informaation käsittelyä voidaan hajauttaa, jolloin tiedon etsijöitä ja analysoijia on valtavasti enemmän. Kaikkien ei tarvitse tutustua välttämättä samoihin tietolähteisiin, vaan hajautetun toiminnan kautta saadaan esiin huomattavasti enemmän tietoa, jota voidaan yhdessä jakaa.
• Vuorovaikutus edistää uusien ideoiden syntymistä, testaamista: Tarvitsemme vastakaikua ideoillemme, toisia herättelemään uusia ideoita ja muokkaamaan ajatusmaailmaamme.
• Yhä useammat tiimit ovat maantieteellisesti hajautuneita, eikä monesti innovoiviakin kahvipöytäkeskusteluja voida käydä. Tarvitaan siis virtuaalisia kahvihuoneita, joissa näitä “törmäyksiä” voi tapahtua.
• Eri pisteissä järjestettävien palaverien tarve vähenee, kun tietoa vaihdetaan aktiivisesti ja arkisesti työn ohessa. Yhteisöllinen yritys on siis myös entistä ekologisempi.

Luottamus

• Luottamuksen myötä yhteenkuuluvuuden tunne kasvaa.
• Edellytys keskustelun ja innovoinnin vapautumiselle.
• Epämuodollinen kommunikaatio lisää luottamusta. Tämä luo mahdollisuuksia ja vapautuneempaa tunnetta myös muodollisen toiminnan osalta.
• On helpompi luottaa tuttuihin ihmisiin kuin vieraisiin nimimerkkeihin tai vain formaaleissa tilanteissa tavattuihin kollegoihin.

Hajautettu asiantuntijuus ja diversiteetti

• Yhteisöllisessä yrityksessä hyödynnetään hiljaista tietoa, joka ilman sosiaalista toimintaa tukevaa kultuuria ja välineitä jäisi piiloon.
• Jokainen organisaation jäsen on jossain hyvä, jonkun osa-alueen asiantuntija. Tämä osa-alue ei välttämättä ole kaikkien tiedossa. Tarvitaan siis osaamiskaivuria!
• Mitä enemmän organisaatiossa ja siihen liittyvissä ekosysteemeissä on diversiteettiä, sitä paremmat mahdolllisuudet sillä on erilaisten törmäysten johdosta tapahtuvaan oppimiseen, innovointiin ja kehitykseen.
• Asiantuntijuuden ja osaamisen tunnustaminen ja tunnistaminen. Kun tiedät, kuka voisi tietää tai osaisi auttaa, ja kun organisaatiossa on luottamuksen ilmapiiri, voi pienikin apu olla merkittävä.
• Motivoituneen asiantuntijuuden hyödyntäminen, pienissäkin asioissa voi avata uusia väyliä yritykselle.

Sosiaalinen oppiminen

• Avoimissa, joustavissa ja yhteisöllisissä organisaatioissa oppimista tapahtuu pääosin sosiaalisesti informaalin vuorovaikutuksen kautta jatkuvasti työn ohessa.
• Koulutuksilla on toki paikkansa, mutta niissä harvoin tapahtuu todellista, yrityksen toiminnan kannalta merkityksellistä oppimista.
• Oppiminen on usein hiljaista, sitä on vaikea huomata ja testata lyhyellä aikavälillä.
• Yhteisö motivoi oppimaan, opettaa, toimii vastakaikuna, aktivoi ajattelamaan, ideoimaan, kysymään, vastaamaan, argumentoimaan, perustelemaan -  siis oppimaan.
• Sosiaalisen median avulla voidaan luoda merkittäviä oppimisen ympäristöjä organisaatioiden sisälle ja niiden välille.
• Jokaisen asiantuntijan tulisi etsiä ja rakentaa oma sosiaalisen oppimisen ympäristönsä niin organisaation sisältä kuin ulkoakin.
• Oppimaan oppiminen on yksi tärkeimmistä taidoistamme ja sen tulisikin olla yrityskoulutuksissa aiheena!

Monimutkaisuus, kompleksius

• Organisaatiot ovat yhä monimutkaisempia ja toisaalta nopeasti muuttuvia toimintansa ja kulttuurinsa osalta. Syy ja seuraussuhteita ei välttämättä kyetä tunnistamaan, kuin vasta jälkikäteen toteutetun syvän analyysin myötä.
• Dynaaminen ja monimutkainen organisaatio ei voi hyödyntää toiminnassaan pelkästään ennalta määriteltyjä prosesseja ja reseptejä, vaan luottaa enemmän organisaation kykyyn selviytyä ja kehittyä yhä kompleksimmassa maailmassa.
• Tähän sosiaalisten verkostojen voima ja toiminnan omistajuuden hajauttaminen koko organisaatiolle tarjoaa parhaimmat välineet.
• Organisaatio “hallitsee” kopleksiutta parhaimmillaan ekosysteemin tavoin.
• Toiminta on emergenttiä,  ilmentyvää;  hyödyt eivät välttämättä näy heti konkreettisina tuloksina, vaan tulevaisuuden innovaatioina ja pitkän aikavälin kehityksenä.

Omistajuus, autonomia ja motivaatio

• Tarjoamalla työn omistajuutta sen tekijöille, luodaan pohja omistautuneelle, itseohjautuvalle ja luovalle toiminnalle.
• Ilman omistajuutta organisaatio on kuin cover-bändi. Omistajuus tarjoaa mahdollisuudet uusien hittien syntymiselle. Toiminta on tällöin sisäisesti motivoitunutta, lähtee henkilöstä itsestään.
• Tästä esimerkkinä vaikkapa useissa isoissa yrityksissä tarjottu mahdollisuus käyttää 20% tekijän parhaaksi katsomaan toimintaan, kunhan se vain liittyy jotenkin hänen työhönsä. Tämä on tuottanut kasan merkittäviä innovaatioita keltaisista lapuista G-Mail-palveluun.
• Työntekijöille tulee tarjota mahdollisuuksia itseorganisoitumiseen. Kaikkea ei tule käsitellä keskijohdon komiteoissa.

Edellytyksiä yhteisölliselle toimintakulttuurille

• Kyse on ennen kaikkea kulttuurisesta muutoksesta, joka antaa eväät toimintatapojen muutokselle.
• Ilman oikeanlaisia työkaluja, nimenomaan sosiaalista toimintaa tukevia välineitä, muutos on hankala nykyaikaisissa yrityksissä.
• Aktivointi osallistumaan: yksittäiset kirjoitukset sisäiseen blogiin, keskustelunavaukset Yammerissa, pikaviestillä esitetyt kommentit ovat tarpeellisia keskustelunaloituksia.
• Luottamus henkilöstöön ja johtoon. Henkilöstön tulee luottaa siihen, ettei johto hyödynnä sosiaalisia järjestelmiä ”kyttäykseen” tai kylmään arviointiin. Johdon tulee luottaa siihen, että vaikka kaikki edut eivät näkyisi heti, ne näkyvät tulevaisuudessa.

Törmäsin viime viikolla Tekesinkin palkitsemaan eOppiminen.fi-hannkeeeseen, jossa on rakennettu Microsoft Sharepointin päälle “sähköinen toimintaympäristö Suomen oppilaitoksille”. Odotukseni olivat inostuneet, mutta katsottuani palvelun esittelyvideot, ja luettuani palvelukuvausta tyrmistyin. Kuten eräs kollega totesi, videoiden perusteella verkko-oppimisessa on astuttu ajassa 10 vuotta taaksepäin.

Microsoft Sharepoint ja Learning Gateway

Microsoft Sharepoint on maailman yleisin yritysintra, jonka vahvuutena lienee sisällöntuotanto ja dokumentinhallinta. Tein kattavaa arvioita kyseisen tuotteen mahdollisuuksista opetuskäytössä, kun Sibelius-Akatemia uudisti omaa intraansa. Microsoft perusteli Sharepointin soveltuvuutta opetuskäyttöön silloin (2007-08) mm. sillä, että se helpotta lukujärjestysten julkaisemista ja etenkin arvosanojen antamista. Tästä oli oikein videoesitykset tarjolla.

Nyttemmin Sharepointiin on lisätty sosiaalista toimintaa mahdollistavia ominaisuuksia, joskin sinänsä kiitelty järjestelmä saa osakseen myös kritiikkiä uutta yhteisöllisten yritysten ns. Enterprise 2.0 -kulttuurin puolesta puhujien keskuudessa. Hyvin usein yritykset ottavatkin käyttöön lisävälineitä, kuten Yammer tai Socialtext lisätäkseen toimijalähtöistä vuorovaikutusta, osallistumista, omistajuutta ja läsnäoloa yrityksen verkossa. Aika vähän näyttää kuitenkin kuvausten perusteella Sharepointin verkko-oppimisalusta muuttuneen.

Oppimisalustat 2000-luvun alussa

Olen toiminut verkko-oppimisen parissa 1990-luvun loppupuolelta saakka. Olin mm. valitsemassa ja arvioimassa Jyväskylän yliopistolle oppimisalustaa 2000-luvun alussa, päädyimme silloin Optimaan. Optiman parissa tein väitöskirjanikin. Reilut 10 vuotta sitten oppimisalustoissa haluttiin korostaa

1. sisällön jakamista,
2. opiskelutoiminnan hallintaa (tästä nimitys LMS, learning management system) ja
3. yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka näkyivät pääosin keskustelufoorumeissa.

Useimmissa toteutuksissa korostuivat selvästi kaksi ensimmäistä, osin oppimiskulttuurin, osin välineiden luonteen vuoksi. Välineet noudattivat melko perinteisiä metaforia. Jos toimintaa oli, se piiloutui helposti kansioihin ja erikseen keskustelufoorumille. Yleensä erillisrahoituksen turvin, etenkin aikuiskoulutushankkeissa kyettiin toteuttamaan monimediaisia sisältöjäkin. Parhaat kokemukset saatiin oppimistutkijoiden omilla kursseilla. Opiskelijat odottivat opettajan tuovan nimenomaan visuaalisesti näyttäviä sisältöjä alustoihin. Esim. väitöstutkimuksessani, ja monissa referoimissani kokeiluissa, opiskelijat kyllä saivat toistensa tehtävistä paremman käsityksen toistensa toiminnastaan, mutta todellinen yhteisöllinen oppiminen oli harvinaista.

Onko oppimisalusta vanhanaikainen?

Viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla todettin oppimisalustoja hyödyntävässä opetuksessa käytetyt mallit ja välineet huonosti oppimisen ideaaleihin soveltuviksi, ja kehittäjien parissa siirryttiin tukemaan paremmin omistajuutta, osallistumista ja läsnäoloa tukevia välineitä. George Siemens kritisoi oppimisalustoja voimakkaasti jo 2004. Vallitsee melko yleinen konsensus siitä, että CMS/LMS-sovellukset tukevat heikosti nykykäsitysten mukaista oppimista. Ne on jopa julistettu kuolleiksi, koska ne tukevat parhaiten ylhäältä kontrolloitua opetusta ja sisällön jakamista. Katso myös tämä, tämä, tai tämä kritikki..

Opetuksen tulisi aina perustua tutkimuksen ja pedagogisen ajattelun myötä hyviksi todettuihin käytänteisiin, malleihin ja ideologioihin. Opetuksen tulisi tukea oppimista ja erityisesti oppimaan oppimista. Yhteisöllinen oppiminen, tutkiva oppiminen, PBL ja itseohjautuva oppiminen ovat olleet nimenomaan niitä syitä, miksi pedagogit ylipäätään puhuvat  verkko-oppimisen puolesta. Suljetut oppimisalustat puolustavat paikkaansa alakouluissa lukioita perustellummin. Esimerkiksi Fronterin käytöstä on Vantaalla perusopetuksessa joitain hyviäkin kokemuksia. Perustasteella hyvin toteutetut ja oppijakeskeisen toiminnan mahdollistavat suljetut järjestelmät voivat toimia turvallisina harjoittelupaikkoina tietoverkkojen pedagogisesti mielekkäälle käytölle.

Nyttemmin erityisesti vuosikymmeniä käytyihin keskusteluihin ja empiiriseen tutkimukseen perustuvat mallit, menetelmät ja ideologiat toimivat ohjenuorina itsellenikin opetusta ja oppimisen mahdollisuuksia kehittäessäni. Näitä ainakin kyseisen videoiden perusteella Naantalin koulujen toteutukset palvelevat huonosti, jos lainkaan. Olen erittäin mielelläni väärässä, ja ehkä videoista nousee esiin vääriä asioita. Mutta suunta näyttäisi niiden perusteella olevan huolestuttava. Mm. Kirsti Lonka toi esiin Ylen-Aamutv:ssä ns. bulimiaoppimisen olevan nimenomaan ongelma lukioissa ja yliopistoissa.

Sosiaalinen media sovelluksineen tuo uusia mahdollisuuksia toteuttaa pedagogisesti järkevää opetusta tietoverkkoja hyödyntäen. Yhteisöalustat, kuten Elgg, Ning ja Mahara voivat syrjäyttää perinteisiä oppimisalustoja. Esim. Optimaa tekevä Discendum onkin liittänyt Maharan omaan tuotteeseensa. Se on liitetty usein myös Moodlen rinnalle lisäämään vuorovaikutusta ja toisaalta siirtämään oppimisen omistajuutta oppijalle.

eLearning.fi-palvelu

Hankkeessa näyttäisi siis olevan käytännössä muokattu/siirretty yritysintra ja dokumentinhallintajärjestelmä lukiokäyttöön. Jos lukioiden tavoitteena on pääosin ylhäältä annetun tiedon pänttääminen, suorittaminen ja valmistautuminen  ylioppilaskirjoituksiin, sovellus voi olla hyvinkin toimiva videoiden perusteella. Palvelu näyttäisi ohjeidenkin mukaan perustuvan sisällönhallintaan, tehtävien antoon, ilmoittautumisiin, arvosanojen jakeluun jne. Perimmäinen ongelma itse sovelluksessa on mielestäni dokumentti- ja kansiorakenteet lähtökohtana. Läsnäolo jää heikoksi, omistajuus helposti informaation tarjoajalle ja osallistuminen on hankalampaa kuin yhteisöalustoissa ja muissa sosiaalisen median välineissä. Ei opita itse etsimään tietoa, ei toimita aktiivisessa vuorovaikutuksessa, ei olla länsä verkossa, ei olla luovia.

No, ehkä kuten monissa yrityksissä, Sharepointin rinnalle on otettu jokin sosiaalista vuorovaikutusta, omistajuutta ja itseohjautuvuutta tukeva väline. Todennäköisemmin todellinen oppiminen tapahtuu kasvokkaisissa tilanteissa, jolloin eLearning-sovellus toimii dokumenttivarastona ja opiskelun hallinnan paikkana. Jos näin on, sovelluksen nimi on mielestäni harhaanjohtava. Sinänsä mahdollista, koska sovelluksen toteuttaja tekee yhteistyötä ainakin Turun Yliopiston koulutussosiologian tutkimuskeskuksen kanssa. Mutta videoiden perusteella näyttää siltä, että on palattu takaisin siihen, mistä joskus kauan sitten lähdettiin. Liiketoiminnallisesti hanke näyttää kannattavalta, sillä se näytää tukevan hyvin  kustantajien tarjoaman maksullisen oppimateriaalin jakelua sähköisessä muodossa.

Mihin eLearning.fi-palvelu soveltuu? Mitä se näyttäisi tukevan?

Ensinnäkin oppiminen tulisi ymmärtää jatkuvana prosessina, eikä tuotteena, kuten esittelyvideot antavat ymmärtää. Koulun, ja etenkin lukion tulisi kannustaa itseohjautuvaan ja oma-aloitteiseen oppimiseen. Tämä pitää sisälllään mm. itsenäistä ja yhteisöllistä tiedonhakua, analysointia, informaation käsittelyä, argumentointia, tiedonrakentamista, tiedon tuottamista yhteisöllisesti ja niin edelleen. Videolla apulaisrehtori toteaa suunnilleen, että kaikki tarvittava tieto löytyy yhdestä paikasta, ei tarvitse mennä erikseen etsimään. Sinänsä kätevää, että ei tarvitse kirjautua muihin järjestelmiin, mutta.. Opettajat korostavat sitä, että koulun verkkolevyä ei enää tarvita, vaan tiedostot voidaan laittaa kätevästi kansioihin kyseiseen järjestelmään. Kätevää, mutta.. Oppilaat näkyvät nimilistana sivupalkissa. Läsnäolon ja omistajuuden tunnetta ei synny, sovellus näyttäisi painottavan ulkoista motivaatiota.

Opettaja voi jakaa tehtävät järjestelmän kautta, se on tehokkaampaa, kun kaikki on yhden klikkauksen päässä, kuten opettajat tuovat esiin. Opiskelija voi mennä katsomaan, “mitä kivaa tehtävää hänelle on annettu“. Kätevää, mutta.. Ja opettaja näkee, kuka on tehtävän tehnyt ja koska on deadline jne. Onneksi ruotsinopettaja on luonut linkkejä myös ulkoisiin medialähteisiin, joita ilmeisesti oppilaat käyvät katsomassa ja kommentoivat? Paljon järkevämpää olisi, että oppilaat etsivät analyyttisellä otteella itse materiaaleja verkosta, kommentoivat niitä keskenään, analysoivat, liittävät (esim. tässä järjestelmässä linkittäen) niitä toisiin niihin liittyviin materiaaleihin jne. Lukioikäisillä on tähän valmiudet. He ovat fiksuja, antakaa heidän olla oma-aloitteisia, tukekaa prosesseja sisällön tarjoamisen sijaan.

Videoista tulee helposti kuva, että opettajan tehtävänä nähdään materiaalien jakaminen ja suoritusten monitorointi? No, toivottavasti tehtävien luonne kuitenkin tukee jotenkin yhteisöllistä, itseohjautuvaa, omistajuutta, osallistumista, toimijuutta, olennaisia metataitoja tukevaa oppimista. Dokumentti- ja kansiohierarkiat vain tunnetusti piilottavat aktiivisen toiminnan aika tehokkaasti. Tila vaikuttaa hyvin suljetulta ja opettajajohtoiselta. Olen mielelläni väärässä.

Järjestelmä varmasti helpottaa opettajien ja oppilaidenkin perinteistä koulutyöskentelyä, kuten tehtävien palauttamista, tehtävien saamista opettajilta, hallintaa jne. Eli opiskelun hallintaa ja sisällön jakamista. Kätevää, mutta tämä ei ole sitä, mitä oppimistutkimuksessa ja pedagogiikan kehittämisessä kutsutaan uuden vuosituhannen taidoiksi, ja myös oppimiseksi. Positiivista on mahdollisuus opettajille jakaa keskenään materiaalejaan, ehkäpä joskus tuottavat jotain yhdessäkin. Järjestelmän linkitys LiveOffice-sovelluksiin mahdollistaisi paremmin yhteisöllisen tuottamisen.

Videoissa perustellaan tietoverkkojen käyttöä nimenomaan opiskelun – nimenomaan opintosuoritusten tekemisen hallinnan helpottamisena. Siihen ratkaisu soveltuu varmasti mainiosti. Sen rinnalle vain tarvittaisiin todellinen, itseohjautuvaksi, oma-aloitteiseksi, elinikäiseksi oppijaksi kasvamista tukeva metataitoja kehittävä ratkaisu. Onneksi tällaisia on Suomen lukioissa jo paljon.

10 vuotta sitten oppimisalustoja myytiin näillä argumenteilla, mutta todellisuudessa tämä toimi harvoin ja tuki huonosti todellista oppimista, etenkään lukiotasolla ja siitä ylöspäin. Korostan, että näkemykseni perustuu vain kyseisten videoesittelyjen katseluun ja tuotteen kuvauksen lukemiseen. Toivon hankkeelle kaikkea hyvää, ja ehkäpä yliopistoyhteistyö tuo uutta, oppimista tukevaa näkökulmaa hankkeen toteutukseen. Tämä voi tosin olla vaikeaa dokumentinhallintajärjestelmän avulla .

Olen kouluttanut opettajia ja opettajiksi opiskelevia 90-luvun loppupuolelta asti. On ollut erilaisia hankkeita, kuten Ope.fi, vesopäiviä, EU-hankkeita ja yksittäisiä tilauskoulutuksia. Koulutukset ovat lähes aina olleet osallistujille maksuttomia, ulkopuolisen tahon rahoittamia. Koulutukseni ovat liittyneet aina opetusteknologiaan, teknologiaan luovassa työssä ja viime vuodet sosiaaliseen mediaan. Joskus opettajien osallistuminen on ollut vapaaehtoista, joskus taas pakollista, kuten joidenkin Veso-koulutusten osalta. Hyvin usein opettajat eivät halua tai kykene osallistumaan ilmaisiinkaan koulutuksiin. Syinä tähän saattavat olla mm. kiire, sijaiskielto, työn raskaus ja kiinnostuksen puute. Tänäkin vuonna tilaajat ovat peruneet reilusti yli puolet sovituista koulutuksista osallistujapulan takia.

Viime aikoina on ollut suuri ilo huomata, miten muutamat koulutuksissa käyneet opettajat ovat verkostoituneet keskenään ja osasta on tullut tärkeä osa omaa verkostoani. Opettajia on yleensä todella mielekästä kouluttaa.

Jokaisen koulutuksen jälkeen fiilis on ollut parempi kuin sinne mennessä! Etenkin pienryhmäkoulutuksissa on syntynyt mielenkiintoisia keskusteluja ja uusia näkökulmia on tullut esiin. Olen oppinut valtavasti.

Joskus atk-luokkien tekniset ongelmat ovat kyllä vaatineet hermoja ja haitanneet opetustyötä. Joskus erot opettajien taidoissa ovat suuria, toiset turhautuvat, kun kouluttaja auttaa vaikkapa toisia rekisteröitymään palveluihin. Palaute on ollut innostavaa ja positiivista, vaikka minua on varoiteltu jääräopettajista vuosikausia.

Koulutusten vaikuttavuutta on vaikea arvioida. Tavoitteenani on ollut saada aikaan muutosta toimintakultuurissa, toimintatavoissa ja tietenkin kehittää myös teknologian käyttötaitoja. En halua pitää pelkkiä ”valikkokoulutuksia”, vaan pyrin aina perustelemaan teknologian hyödyntämistä pedagogisesti. Tämä ei aina tietenkään miellytä kaikkia, jotka haluaisivat vain oppia käyttämään tiettyä sovellusta.

Vaikka opettaja ovatkin olleet usein innostuneita kehittämään opetusta, ovat monesti arkifaktori ja syvälle juurtunut toimintakulttuuri sekä toimintatavat iskeneet jarrua muutokseen. Arkifaktori kuvaa sitä, kun olisi halua kehittää ja toteuttaa asioita, mutta arki iskee päälle, eikä jotain tiettyä toteutusta tule koskaan kokeiltua. Toimintakulttuuri on kouluissa syvälle juurtunut ja sitä ohjaavat paitsi opettajien, oppilaiden ja vanhempien oppimis- ja koulukäsitykset, myös vallalla olevat arviointimallit.

Täydennyskoulutukset antavat varmasti monelle ideoita, taitoja ja motivaatiotakin opetuksen kehittämisen. Todellinen toimintakulttuurin muutos vaatii kuitenkin enemmän. Innovatiiviset rehtorit ovat tässä avainasemassa. Yhtä tärkeää olisi saada tukea paikallisesti arkityössä myös ulkopuolisilta kouluttajilta tai konsulteilta. Meidän tulisi voida myös jalkautua kouluun ottamaan osaa opetuksen kehitämiseen. Tämä tuki voisi olla ideointiapua, sparrausta, apua suunnitelmien tai muutosstrategioiden tekemisessä, sopivien teknisten välineiden valinnassa, välineiden pedagogisesti mielekkäässä soveltamisessa opetuksessa sekä etenkin erilaisten opetus ja oppimismenetelmien toteuttamisessa. Myös vanhempien ja itse oppilaiden kanssa olisi hyvä keskustella, sillä he ovat vahvasti osallisena opetus- ja opiskelukulttuurin muutoksessa.

Kaikkein tärkeintä saattaa kuitenkin olla vertaistuki. Opettajien verkostoituminen niin kasvokkain kuin sosiaalisen median avulla on valtava voimavara työssä jaksamisen ja työn kehittämisen osalta. Tieto, kokemukset ja käytänteet leviävät nopeasti. Opettajan oma heimo ei välttämättä aina löydy opettajanhuoneesta, vaan se voi löytyä yhtä hyvin koulutuspäivien kahvipöydistä kuin Twitterin keskusteluistakin.

Luennoin maaliskuussa Vantaan opetusviraston kutsumana kolmena kertana Vesokoulutuksessa suurille saleille täynnä perusopetuksen opettajia. Kyseessä oli kolmen tunnin massaluento aiheesta Sosiaalinen media opetuksessa.  Ohessa esityskalvot, joissa osin samaa kuin aiemmissakin esityksissäni, osin uutta.

Ohessa Slideshareversio aiemmin julkaisemastani sosiaalisen median pedagogisesta miellekartasta. Saa kommentoida tännekin! Tätä pyydettiin Twitterissä. Pahoittelen ajoittaista suttuisuutta, mutta josko tämä olisi helpompi “lukea” kuin iso miellekartta .