Olen aiemmin kirjoittanut ihmisten motivaation olennaisesta merkityksestä organisaatioiden toiminnassa. Oli sitten kyse alakoulun oppilaista tai yrityksen huippuosaajista, motivaatiolla on erittäin suuri merkitys sille, mitä opitaan, miten kehitytään, luodaan uusia innovaatioita ja miten tehdään tulosta. Silti yhä usein tuloksen uskotaan syntyvän tehtäviä, testausta ja arviointia lisäämällä, kuormittamalla, pitkillä työpäivillä ja joskus merkityksettömillä työtehtävilläkin.

Ihmiset toimivat erilaisissa konteksteissa ja tilanteissa eri tavoin motivoituneina. Motivaatio voidaan hyvin karkeasti jakaa ulkoiseen ja sisäiseen motivaatioon, joskin tämä jako on melko teoreettinen. Motivoituminen voi riippua kulloisestakin taloudellisesta tilanteesta, ja siitä, minkälaisissa toimintakulttuureissa on aiemmin toiminut.

On olennaista ymmärtää, että mitä enemmän työ muuttuu luovuutta ja innovatiivisuutta edellyttäväksi tietointensiiviseksi työksi, sitä merkittävämpi rooli sisäisellä motivaatiolla on. Tällöin työntekijöitä ei voi ymmärtää palikoina, joita valvotaan ja joille tyrkytetään yhä enemmän erilaisia heille soveltumattomia tehtäviä.

Keskeisiä motivaatiota lisääviä ja sisäistä motivaatiota tukevia tekijöitä ovat:

1. Merkitys. Esimerkiksi sairaalan siivoja voi tuntea toimivansa lattian lakaisijana tai merkittävänä kansanterveydellisenä toimijana. Merkitys voi liittyä myös siihen, miten tärkeänä itse yrityksen tai oman yksikkönsä toiminnan näkee – joko kansantaloudellisesti tai oman yrityksen pärjäämisen osalta (vrt. omistautuminen jalkapallojoukkueelle). Parhaimmillaan työ on kutsumus, jolloin sitä tehdään, koska siihen on suuri sisäinen tarve, se tuntuu vahvasti omalta.
2. Tavoitteellisuus. Jonkin asian valmiiksi saaminen, tunne siitä, että on saavuttanut jotain synnyttää tyydytystä ja sen tavoittaminen motivoi sisäisesti. Tavoitteet voivat olla henkilökohtaisia tai esim. tiimin tavoitteita. Päämääränä tulee olla sisäinen hyvä fiilis jonkin saavuttamisesta.
3. Sosiaalinen ympäristö. Toiminta vastavuroisesti mielekkäässä sosiaalisessa ympäristössä voi olla hyvinkin motivoivaa. Hyvä, toisiaan tukeva työyhteisö voi luoda tylsäänkin työhön motivaatiota ja keskinäistä vastuuta yhteisöllisyyden tunteen myötä.  Joissain organisaatioissa on jopa mahdollista vaikuttaa siihen, kenen kanssa työskentelee. Johto voi pyrkiä luomaan sellaisia tiimejä, joilla on ”sopiva kemia”, tarpeeksi diversiteettiä ja hyvä henki – kuten urheilujoukkueissa. Ellei sopivaa sosiaalista ymäristöä ole läsnä, kannattaa etsiä sitä sosiaalisen median avulla. Parhaimmillaan voi löytää heimon, jonka parissa toimiminen ruokkii vahvasti sisäistä motivaatiota. Omien ideoiden ja aikaansaannosten jakaminen voi motivoida, kun saa vertaispalautetta ja tuntee olleensa hyödyksi – samalla saaden vastineena yhteisöltä tarvittaessa apua ja ideoita. Hedelmälliset keskustelut innostavat ja motivoivat usein enemmän kuin mikään muu, olen huomannut .
4. Sopiva haasteellisuus. Työn tulee olla sopivan haastavaa, jotta siihen ei tylsisty tai ”leipäänny”, muttei liian kuormittavaa, jottei luovuus kärsi. Tarvitsemme tunnetta uuden luomisesta, aikaisempien taitojemme ylittämisestä. Mahdollisuus oman työn säätelyyn, toisaalta työtehtävien oikeanlainen jakaminen voivat helpottaa motivoitumista sopivasti haasteellisten töiden parissa. Haastavat tehtävät johtavat käytännössä aina myös uuden oppimiseen, joka voi olla sinänsä jo palkitsevaa.
5. Työn kiinnostavuus. Kiinnostavat tehtävät motivoivat sisäisesti. Ne innostavat parhaimmillaan Flow-tilaan, jossa saamme hetkessä aikaan paitsi määrällisesti paljon, myös laadullisesti aiempaa innovatiivisempia tuloksia. Kyse on jälleen omistajuudesta, siitä, että työ tuntuu “omalta jutulta”, jota myös kollegat ja johto arvostavat. Heimo voi lisätä työn kiinnostavuutta, kun omista jutuista saa myönteistä ja kannustavaa palautetta.
6. Palkka ja palkkiot. Ulkoiset palkkiot ovat usein osoitus siitä, että työtäsi arvostetaan. Jos tiedät, että sinulla on mahdollisuus ”yletä” parempaan, kiinnostavampaan työhön, voit motivoitua tekemään vähemmän kiinnostavaa työtä. Rahapalkkaa tarvitaan työn vaativuuden ja arvostuksen mukaan ”sopiva määrä”. Lisäpalkkioiden ja bonusten vaikutus etenkin tietotyössä näyttäisi olevan melko lyhytaikainen.
7. Toiminnan vapaudet. Liika seuranta ja ulkoinen hallinta vie omistajuutta ja tappaa motivaatiota. Luottamus työntekijän osaamiseen vapauttaa luovuutta ja tarjoaa mahdollisuuksia toimia itseohjautuvasti ja luovasti. Monissa yrityksissä toimivaksi tavaksi on huomattu ns. 20% vapauden sääntö, eli tarjotaan työntekijöille yksi päivä viikossa tehdä mitä vaan, kunhan se liittyy yrityksen toimintaan. Liian tarkat nuotit saavat meidät soittamaan sävelmää juuri niin kuin joku muu on tarkoittanut, eikä mitään uutta ja innovatiivista välttämättä synny.
8. Arvostus. Tarvitsemme arvostusta itseltämme (esim. omia arvojamme vastaava työ, jossa syntyy onnistumisen tunnetta), vertaisilta, johdolta ja palvelutyössä asiakkailta. Suullinen palaute voi motivoida rahallista enemmän, jos se tulee oikealta henkilöltä oikealla tavalla. Ellei arvostusta saa lähipiiristä tarpeeksi, voi sitä saada työtäsi paremmin ymmärtävältä verkostolta/ heimolta sosiaalisen median syövereissä.
9. Formaali vs. informaali konteksti. Ihmiset saavat aikaan merkittäviä asioita epämuodollisissa tilanteissa. Toiset maalaavat, toiset tekevät musiikkia, jotkut rakentavat talon,  Myös työelämässä ja koulussa tarvitaan epämuodollisia konteksteja: läpimurrot voivat tapahtua vaikkapa kahvitunnilla, oivallukset välitunnilla. (”vesiautomaatti efekti”).

Motivaatio, formaalit ja informaalit ympäristöt

Ihmisille on ominaista erotella formaali ja informaali ympäristö toisistaan ja toimia niissä eri tavoin. Perinteisesti ja liian usein ihmiset toimivat formaaleissa tilanteissa ulkoisesti motivoituneina ja informaaleissa tilanteissa taas tarvelähtöisesti ja sisäisesti motivoituneina.

Väitöskirjani kohteena olleella kurssilla opiskelijat tekivät kurssisuorituksina sovituksia usein itse valitsemistaan kappaleista, joita monet opiskelijat tekivät myös vapaa-ajallaan mm. omille bändeilleen. Työ oli monelle mielekästä, mutta selvästi ulkoisesti motivoitunutta – ja se näkyi siinä, miten aktiivisesti, innokkaasti ja miten laadukkaasti sovituksia tehtiin. Ero vapaa-ajan toiminnan ja muodollisen koulutuksen välillä tuli korostuneesti esiin tekemissäni haastatteluissa. Sama pätee varmasti monella työpaikalla. Koulussa ollaan totuttu toimiman hyvin muodollisessa toimintakulttuurissa koenumeroita tavoitellen, työpaikoilla toimintaa ohjaavat ulkoiset palkinnot, työsuunnitelmat, odotukset ja muut syvälle juurtuneet toimintatavat.

Tein vuosina 2004-06 kaksikin tutkimusta mikseri.net-verkkoyhteisöstä. Ensimmäisessä tutkin tarveöähtöistä oppimista, jälkimmäisessä erityisesti motivaatiota. Mikseri.netiin tuotettiin jo silloin valtavasti musiikkia vapaaehtoisesti. Palvelussa oli n. 100 000 käyttäjien tekemää kappaletta. Mikä sai ihmiset osallistumaan vapaa-ajallaan, antamaan musiikkia ilmaiseksi toisten kuultavaksi, neuvomaan ja tarjoamaan apua? Tärkeimmät motiivit osallistumiselle olivat mahdollisuus kuulla minkälaista musiikkia vertaiset tekevät, mahdollisuus saada omaa musiikkiaan muiden kuultavaksi, palaute omista biiseistä, kiintoisien viestien lukeminen ja musiikin oppiminen. Samankaltaisia motiiveja saa lukea esim. avoimen lähdekoodin tuottajien yhteisöistä, wikipediasta ja niin edelleen. Toki taustalla voi olla maineen saavuttaminen ja työssä tarvittavien taitojen oppiminen, mutta toiminta on tarvelähtöistä ja omistajuus vahvasti tekijällä.

Miten tätä kulttuuria saataisiin tuoduksi oppilaitoksiin ja työelämään? Lähtökohtana on tietenkin toimintakulttuurin muutos, jossa pyritään noudattamaan tai saavuttamaan yllä olevassa listassa olevia tekijöitä. Olennaista olisi tietenkin saada töihin sellaisia ihmisiä, jotka ovat omistautuneet asialleen, jotka ovat oma-aloitteisia asiantuntijoita, erityisesti pitävät siitä, mitä tekevät ja ymmärtävät sosiaalisen, jakamisen kulttuurin. Yritysten sisällä kyse on myös tehtävien oikeanlaisesta kohdentamisesta ja toisaalta tietynasteisen vapauden tarjoamisesta työntekoon.

Sosiaaliselle vuorovaikutukselle tulee tarjota mahdollisuuksia. Kahvitauot ja muut informaalin vuorovaikutuksen mahdollisuudet – olivat ne sitten sosiaalisen median palveluissa tai oikeassa kahvipöydässä – ovat olennaisia motivaation ja siten tuottavuuden kannalta.

Sosiaalisen median välineillä ja toimintakulttuurilla voidaan mielestäni vaikuttaa moniin yllä mainittuihin motivaatiota koskeviin tekijöihin. Tästä lisää seuraavissa kirjoituksissa!

Viime aikoina on bloggaajien keskuudessa puhuttu paljon koulun muutoksen tarpeesta.
Enää ei pitäisi keskittyä yksittäisten opettamisen mallien soveltamiseen sellaisinaan, vaan oppimisen kehittämistä tulisi tarkastella laajemmin kokonaisvaltaisena ideologiana.

Yhteiskunta ja etenkin toiminta työelämässä on muuttumassa yhä kompleksimmaksi. Tähän kompleksiuteen ja toisaalta yhä vaikeammin ennakoitavaan tulevaisuuten ei kyetä välttämättä vastaamaan nykyisen kaltaisella järjestelmällä, joka kyllä tukee hyvin sitä yhteiskuntamallia, jota varten se on joskus suunniteltu. Suomessa on hyviä opettajia, joista monet jo pyrkivätkin tukemaan todellista oppimista, vallitsevaa opetus- ja opiskelukulttuuria vastaan luovien. Vaaditaan kuitenkin melko radikaaleja toimenpiteitä, jotta muutos vastaisi tulevaisuuden tarpeisiin.

Lähtökohtia ja tavoitteita

Koulun perimmäinen tavoite on kasvattaa taitavia oppijoita, eli tukea oppimaan oppimista. Emme tiedä, minkälainen yhteiskunta nuoria odottaa. Siksi pitää keskittyä kehittämään metataitoja. Työelämässä toimiminen pitäisi ymmärtää yhä selvemmin myös jatkuvana oppimistoimintana, joilloin koulun tehtävä taitavien oppijoiden kasvattajana korostuu.

Suorituskeskeinen opiskelu, jonka päätavoitteena on kuitenkin turhan usein ylioppilaskirjoituksissa – siis yksittäisessä testissä – pärjääminen, ei välttämättä kykene tukemaan optimaalisella tavalla todellista oppimista.

On olennaista tunnistaa, että oppimista tapahtuu jatkuvasti, ja merkittävissä määrin tilanteissa, jotka eivät liity formaaliin koulutukseen. Koulun tulisi kyetä sekä hyödyntämään tätä informaalia, hiljaista, näkymätöntä oppimista, että tukemaan oppijoiden mahdollisuuksia oppia paremmin myös formaalin opetuksen ulkopuolella.

Koulutuksessa tulisi keskittyä tunnistamaan, tukemaan ja edistämään oppimiseen tähtääviä prosesseja sisältöjen pänttäämisen sijaan. Nämä prosessit liittyvät sosiaaliseen toimintaan ja tiedon käsittelyyn, hankintaan, suodattamiseen, arviointiin, jakamiseen, tuottamiseen ja niin edelleen.  Kyky itsenäiseen ajatteluun, oma-aloitteisuus, itseohjautuvuus, kyky luoda jotain itselle ja omalle yhteisölle uutta ja merkityksellistä, kyky auttaa ja toisaalta kyky kysyä hyviä kysymyksiä, kyky oppia virheistään.. nämä ovat kaikki tärkeitä taitoja, jotka tulisi nostaa vahvasti esille opetusta suunniteltaessa.

Kyllä koulussa saa ja tuleekin opettaa edelleen historian tapahtumia, matematiikan kaavoja ja kielten verbejä, mutta ne tulee alistaa objekteiksi prosessiperustaisessa oppimisessa.  Sisältöjen, käsitteiden, menetelmien yms. osaamista ja ymmärtämistä tulee edelleen tukea, koska oppiminen ilmenee kykynä yhdistää jo ymmärrettyjä käsitteitä, sisältöjä, menetelmiä uusiin ilmeneviin käsitteisiin ja sisältöihin.

Oppiminen on sosiaalista toimintaa. Oppimista tapahtuu, kun toimimme ympäristöissä, joissa on tarpeeksi diversiteettiä osaamisessa ja asiantuntijuudessa, ja joissa meillä on mahdollista olla aktiivisessa, oppimista tukevien prosessien kyllästämässä tiedollisessa vuorovaikutuksessa. Jokainen oppilas ja opettaja on asiantuntija omassa kontekstissaan. Jokaisella on näkemyksiä, kokemuksia, käsityksiä, joita esiin tuomalla voidaan luoda mahdollisimman hyvät puitteet niiden muovautumiselle ja kehittymiselle sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvien prosessien kautta.

Motivaatio, nimenomaan sisäinen motivaatio tulisi nostaa keskeiseksi lähtökohdaksi oppimista tukevassa koulutuksessa. Oppimisen omistajuuden tulisi olla oppijoilla, ainakin osin, sillä vain sisäisesti motivoituneina kykenemme todella oppimaan ja sisäistämään asioita.  Prosessikeskeisyys ja oppimisen omistajuus eivät tietenkään tarkoita suunnitelmaa vailla soljuvaa vapaata häröilyä, vaan taitavasti suunniteltua oppijoiden aktivointia, osallistamista ja luovaa, oivalluksia sisältävää tietokeskeistä toimintaa.

Luovuuden tukeminen ja luovaksi kasvattaminen ovat elintärkeitä. Taideaineet tukevatkin merkittävällä tavalla erilaisten hiljaisten taitojen ja hiljaisen tiedon, metataitojen ja prosessien kehittymistä. Niiden tulokset eivät näy tällä kvartaalilla, mutta takuulla tulevaisuudessa. Todellista oppimista ei voikaan arvioida nyt, vaan se näkyy tulevaisuudessa kykynä toimia kulloisenakin aikana.

Sosiaalisella medialla on ja tulee olemaan merkittävä rooli muutoksen aikaansaamisessa, sillä sen avulla voidaan tukea prosesseja käynnistävää opiskelua, siirtää oppimisen omistajuutta oppijoille, osallistaa oppijoita ja erityisesti aktivoida heitä tiedon hakijoiksi, käsittelijöiksi, tuottajiksi, jakajiksi, muokkaajiksi jne.

Arviointi ja muut opetuksen käytänteet ohjaavat oppimista

Arviointi ohjaa vahvasti oppimista. Tästä syystä arviointikriteerejä ja menetelmiä tulisi uudistaa ensin, jotta muutos oppimiskulttuurissa olisi mahdollinen. Arvioinnin kohteina tulisi olla nimenomaan prosessit, eikä niinkään tuotteet, eli koetulokset. Usein juuri ylioppilaskirjoitukset mainitaan koulun tärkeimpänä, opetusta ohjaavana tavoitteena, ja ne vesittävät lukuisia todelliseen oppimiseen tähtääviä hankkeita.

On selvää, että myös koulussa, niinkuin muillakin elämän osa-alueilla vallitsee meko syvälle juurtunut toimintakulttuuri, jota ei tuosta vaan lähdetä muuttamaan. Arkifaktori rulettaa, on helpompi pitäytyä vanhassa, jos se jotenkuten toimii.  Vanhempien omasta kouluajasta juurensa juontavat asenteet ja odotukset, sekä toisaalta opettajakunnassa vallitseva sosiaalinen paine säilyttämiseen voivat olla esteitä aina kulloistakin toimintaa kyseenalaistavalle pohdinnalle. Vanhemmille tulisikin tarjota asiantuntevaa informaatiota ja perusteita muutokselle. Hyvä tehtävä, jota joskus ehdotin, on pyytää oppilaita kysymään vanhemmiltaan näiden työelämässään eniten tarvitsemia taitoja.

Nykykeskustelussa pyritään perustellen kyseenalaistamaan pitkään vallinneita käytänteitä, kuten luokkahuoneita, oppilaiden jakoa ikään perustuviin luokkayhteisöihin sekä opetuksen jaottelua oppiaineisiin. Ilmiöpohjainen oppiminen mahdollistaa myös prosessien tukemisen, tilannesidonnaisuuden, intentionaalisuuden aiempaa paremmin. Oppimisen kannalta on silti tärkeää, että oppijat toimivat sellaisissa yhteisöissä, joissa heillä on luottamusta sen jäseniin, yhteisöllisyynden tunnetta sekä käsitys yhteisön jäsenten osaamisesta ja persoonista.

Maailma muuttuu väistämättä ja nopeasti. Saamme jatkuvasti merkittävää  tietoa siitä, miten oppimista tapahtuu, ja miten koulutus järjestelmänä voisi parhaiten tukea tulevaisuudessa toimimiseen tähtäävää oppimista. Siksi on välttämätöntä tiedostaa nämä faktat ja astua rohkeammin kohti uuden oppimisen suuntausta, joka ei kumarra oppimsen brändejä, vaan on avoin, itseorganisoituva ja jatkuvasti itseään korjaava ideologia.

Olen kouluttanut opettajia ja opettajiksi opiskelevia 90-luvun loppupuolelta asti. On ollut erilaisia hankkeita, kuten Ope.fi, vesopäiviä, EU-hankkeita ja yksittäisiä tilauskoulutuksia. Koulutukset ovat lähes aina olleet osallistujille maksuttomia, ulkopuolisen tahon rahoittamia. Koulutukseni ovat liittyneet aina opetusteknologiaan, teknologiaan luovassa työssä ja viime vuodet sosiaaliseen mediaan. Joskus opettajien osallistuminen on ollut vapaaehtoista, joskus taas pakollista, kuten joidenkin Veso-koulutusten osalta. Hyvin usein opettajat eivät halua tai kykene osallistumaan ilmaisiinkaan koulutuksiin. Syinä tähän saattavat olla mm. kiire, sijaiskielto, työn raskaus ja kiinnostuksen puute. Tänäkin vuonna tilaajat ovat peruneet reilusti yli puolet sovituista koulutuksista osallistujapulan takia.

Viime aikoina on ollut suuri ilo huomata, miten muutamat koulutuksissa käyneet opettajat ovat verkostoituneet keskenään ja osasta on tullut tärkeä osa omaa verkostoani. Opettajia on yleensä todella mielekästä kouluttaa.

Jokaisen koulutuksen jälkeen fiilis on ollut parempi kuin sinne mennessä! Etenkin pienryhmäkoulutuksissa on syntynyt mielenkiintoisia keskusteluja ja uusia näkökulmia on tullut esiin. Olen oppinut valtavasti.

Joskus atk-luokkien tekniset ongelmat ovat kyllä vaatineet hermoja ja haitanneet opetustyötä. Joskus erot opettajien taidoissa ovat suuria, toiset turhautuvat, kun kouluttaja auttaa vaikkapa toisia rekisteröitymään palveluihin. Palaute on ollut innostavaa ja positiivista, vaikka minua on varoiteltu jääräopettajista vuosikausia.

Koulutusten vaikuttavuutta on vaikea arvioida. Tavoitteenani on ollut saada aikaan muutosta toimintakultuurissa, toimintatavoissa ja tietenkin kehittää myös teknologian käyttötaitoja. En halua pitää pelkkiä ”valikkokoulutuksia”, vaan pyrin aina perustelemaan teknologian hyödyntämistä pedagogisesti. Tämä ei aina tietenkään miellytä kaikkia, jotka haluaisivat vain oppia käyttämään tiettyä sovellusta.

Vaikka opettaja ovatkin olleet usein innostuneita kehittämään opetusta, ovat monesti arkifaktori ja syvälle juurtunut toimintakulttuuri sekä toimintatavat iskeneet jarrua muutokseen. Arkifaktori kuvaa sitä, kun olisi halua kehittää ja toteuttaa asioita, mutta arki iskee päälle, eikä jotain tiettyä toteutusta tule koskaan kokeiltua. Toimintakulttuuri on kouluissa syvälle juurtunut ja sitä ohjaavat paitsi opettajien, oppilaiden ja vanhempien oppimis- ja koulukäsitykset, myös vallalla olevat arviointimallit.

Täydennyskoulutukset antavat varmasti monelle ideoita, taitoja ja motivaatiotakin opetuksen kehittämisen. Todellinen toimintakulttuurin muutos vaatii kuitenkin enemmän. Innovatiiviset rehtorit ovat tässä avainasemassa. Yhtä tärkeää olisi saada tukea paikallisesti arkityössä myös ulkopuolisilta kouluttajilta tai konsulteilta. Meidän tulisi voida myös jalkautua kouluun ottamaan osaa opetuksen kehitämiseen. Tämä tuki voisi olla ideointiapua, sparrausta, apua suunnitelmien tai muutosstrategioiden tekemisessä, sopivien teknisten välineiden valinnassa, välineiden pedagogisesti mielekkäässä soveltamisessa opetuksessa sekä etenkin erilaisten opetus ja oppimismenetelmien toteuttamisessa. Myös vanhempien ja itse oppilaiden kanssa olisi hyvä keskustella, sillä he ovat vahvasti osallisena opetus- ja opiskelukulttuurin muutoksessa.

Kaikkein tärkeintä saattaa kuitenkin olla vertaistuki. Opettajien verkostoituminen niin kasvokkain kuin sosiaalisen median avulla on valtava voimavara työssä jaksamisen ja työn kehittämisen osalta. Tieto, kokemukset ja käytänteet leviävät nopeasti. Opettajan oma heimo ei välttämättä aina löydy opettajanhuoneesta, vaan se voi löytyä yhtä hyvin koulutuspäivien kahvipöydistä kuin Twitterin keskusteluistakin.

Luennoin maaliskuussa Vantaan opetusviraston kutsumana kolmena kertana Vesokoulutuksessa suurille saleille täynnä perusopetuksen opettajia. Kyseessä oli kolmen tunnin massaluento aiheesta Sosiaalinen media opetuksessa.  Ohessa esityskalvot, joissa osin samaa kuin aiemmissakin esityksissäni, osin uutta.

Menestys Pisa-tutkimuksissa on ollut Suomelle tärkeää, ja Pisatulokset vaikuttavat varmasti kansalliseen itsetuntoomme. On esitetty pelkoja siitä, millaiset tulokset seuraavalla kierroksella on tulossa.Kiitos menestyksestä kuuluu varmasti hyville opettajille. Toisaalta, kyseessä on vain yksi testi, joka on selvästi soveltunut Suomen tyyppiseen yhteistkuntaan ja koulujärjestelmään. Pisasta puhutaan paljon, mutta monelle on varmasti epäselvää, mitä se pyrkii mittaamaan ja minkälainen testi on.

PISA (Programme for International Student Assesment) on OECD:n vuonna1997 kehittämä koulutusjärjestelmän vaikuttavuuden monitorointiin erikoistunut testi. Kokeet suoritetaan joka kolmas vuosi samanaikaisesti tilastolisesti valitulle joukolle 15-vuotiaita oppilaita (4500-10 000) yli 60:ssa pisamaassa ja partnerimaissa. Sen perimmäinen tarkoitus on ollut hankkia vertailutietoa eri maiden koulutusjärjestelmistä, mutta toisaalta myös tarjota jäsenmaille mahdollisuuksia kehittää omaa koulutusjärjestelmäänsä tulosten perusteella. Mutta halutaan tai ei, se on myös kilpailu, etenkin voittajien mielstä!!

Pisa ei pyri pelkästään testaamaan koulussa opitun muistamista kokeessa, vaan ”keskittyy tarkastelemaan nuorten kykyä käyttää tietoaan ja taitojaan todellisen elämän tilanteissa”, käsitteiden ymmärrystä ja opiskelumotivaatiotakin. Myös virallisen opetuksen ulkopuolella opittua voi siis hyödyntää.

Eri vuosina testeissä on painotettu eri osa-alueita (luonnontieteet-matematiikka-lukeminen), vaikka kaikki mainitut alueet ovatkin olleet mukana. En tiedä tarkkaan, miten esim. kulttuurinen osaaminen ja luovuus on näkynyt testeissä. Testin tekemiseen on osallistunut suuri määrä kv-asiantuntijoita, ja sitä on kehitetty vuosien varrella. Testi kestää kaksi tuntia.

Testit tehdään paperilla ja kynällä, mutta 2009 mukana on myös jakso, jossa arvioidaan ”elektronisten tekstien lukemista ja ymmärtämistä”. TVT-taitojen testaamista lisätään vuoden 2012 tutkimuksessa. Testiä voi tarkastella tästä (engl. pdf). Tarkastelu osoittaa, että päättelykyvyllä ja ymmärtämisellä on siinä suuri painoarvo.

PISA-kritiikkiä

Professori Kirsti Lonka totesikin Ylen Aamutv:ssä (17.5.10)  lyhyen koulupäivän korreloivan tuloksiin, kun nuorilla on elämässään paljon epämuodollisen oppimisen konteksteja ja mahdollisuuksia. Toisaalta Suomi pärjää huonosti kouluviihtyvyyskyselyissä – olisiko tälläkin jotain yhteyttä Pisatuloksiin, ken tietää. Lonka varoitti tuudittautumasta hyviin tuloksiin ja kuvittelemasta, että koulua ei tarvitse enää muuttaa.

Miten hyvin yksi koetilanne voi ylipäätään testata oppimista kovinkaan mittavasti? Miten paljon se kertoo tulevaisuuden yhteiskunnassa menestymisen mahdollisuuksista, kuten PISA esittää yhdeksi tutkimuksen tavoitteista.

Kriitiikkiä PISA-testejä kohtaan on esitetty valtavasti. (esim. tässä, tässä ja tässä ).

Harvassa ovat kokeet, joissa pärjääminen ei ainakin osittain johtuisi hyvistä kokeissa pärjäämisen taidoista. Testit ovat aina kulttuurisidonnaisia, ja tietyissä maissa on varmasti totuttu tekemään tietyn tyyppisiä kokeita. Testit mittaavat siis myös sitä, miten hyvin ollaan sopeuduttu opetukseen ja kyseisenlaisten testien suorittamiseen. Norjalaisten mukaan vuoden 2006 testi oli käännetty heikosti ja oli sekava ja vaikeasti ymmärrettävä. Kysymyksiä on syytetty myös poliittisiksi. Suomalaisten menestystä on taas perusteltu mm. homogenisellä koulutusjärjestelmällä ja vähäisellä taustaltaan vieraskielisellä väestöllä. Kritiikki on varmaan osin kateutta, osin oikeutettua.

Testin soveltumista samalla tavalla kaikkien 60 maan toimintakulttuuriin tasapuolisesti voidaan pitää epätodennäköisenä. Myös motivaatio voi vaikuttaa, samoin kokeen suoritusajankohta lukuvuoden osalta. Suomen 15 vuotiaat voivat olla motivoituneita, kun edessä on hakeminen toisen asteen opintoihin. Joissain maissa 15-16 vuotiaat ovat jo toisella asteella (yläikäraja on 16v2kk). Mutta varmasti hyvät opettajat ja suhteellisen tasapuolinen koulujärjestelmä takaavat keskimäärin hyvän tuloksen testeissä.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että todellista oppimista ja koulujärjestelmän vaikuttavuutta voidaan mitata vain pintapuolisesti ja hetkellisesti Pisan kaltaisilla testeillä.  Todellista oppimista voi mitata paremmin tai ainakin pisatyyppisten testien lisäksi tarkastelemalla oppimisen prosesseja, aktiivisuutta, osallistumista, tiedonrakentelukykyä, itseohjautuvuutta ja niin edelleen. Todellinen oppiminen näkyy sitten myöhemmin työelämässä, innovaatioissa, hyvinvoinnissa ja yleensä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Voidaan myös kysyä, miten paljon PISA ohjaa meilläkin sitä, miten ja mitä opiskellaan? Ylioppilaskirjoitukset tekevät sitä joka tapauksessa jo paljon. Tuoko PISA lisää kilpailumeinikiä oppimiseen ja ohjaa siten oppimisen sisältöjä ja tavoitteita? Jos Pisassa pärjääminen on tärkeä kansallinen ylpeydenaihe, ja jos sillä on vielä merkittävää taloudellista merkitystä, eikö se väkisinkin ohjaa pärjäämään ja etenkin kilpailemaan kyseisessä tutkimuksessa?

Joka tapauksessa yksittäinen tutkimus on saanut valtavasti koulutuspoliittistakin painoarvoa.

Tarkempi kuvaus uusimmasta testistä (292s) löytyy OECD:n sivuilta.
2009: http://www.oecd.org/document/44/0,3343,en_2649_35845621_44455276_1_1_1_1,00.html

ja http://www.oecd.org/dataoecd/47/23/41943106.pdf

http://ktl.jyu.fi/ktl/pisa

Kuten moni on jo varmasti lukenut, Opetusministeriö on tehnyt ehdotuksen, jonka mukaan yliopistojen pääsykokeita poistettaisiin ja opiskelijavalinnat tehtäisiin yo-kirjoitusten perusteella. Tiedote ei kerro, mitä aloja tämä koskisi ja mitä ei.

Ehdotuksessa on joitain hyviä puolia, mutta en lähtisi kannattamaan sitä, sillä pidän ylioppilaskirjoituksia muutenkin ongelmallisina, kun mietitään, mikä koulun tehtävä oikeasti tulisi olla.

Korkeakouluopiskelussa kaikkein olennaisinta on soveltuvuus ja motivaatio opiskelemaan kyseistä alaa. Se, mitä on tehnyt koulussa, ei saisi vaikuttaa liikaa siihen, mille alalle tulee suuntautumaan.  Harva lukiolainen myöskään oikein vielä tietää, mitä haluaa opiskella. Nuorilta vaaditaan yhä aiempaa kypsymistä.

1-12 luokkien, siis yleissivistävän koulutuksen tulisi olla nimenomaan tulevaisuuden taitoja korostavaa, oppimaan oppimista, yleissivistävää, luovan toiminnan taitoja, sosiaalisia taitoja kehittävää… ei ylioppilaskokeisiin valmistamista. Uudistus siirtäisi koulua entistäkin enemmän suorittavaan suuntaan, jossa niin opettajilla ja opiskelijoillakin olisi jatkuvasti mielessä tulevat kirjoitukset. Koulut kilpailisivat entistä enemmän koetuloksilla ja opettajat valitsisivat opetusstrategiansa entistä enemmän kirjoitusten tuloksiin tähdäten. Ellei sitten kokeita muokattaisi “testaamaan” yhä enemmän ed. mainitsemiani taitoja.

Koe on aina yksi tilanne – niin yo-koe kuin pääsykoekin – jossa pärjääminen ei voi merkitä liikaa. Entä jos on  hieman sairas juuri silloin? Nukkunut huonosti? ihmissuhdeongelmia tms.? Taideaineet kärsivät varmasti. Monen mielestä kannattaa panostaa niihin oppiaineisiin, joista saadut pistemäärät vaikuttavat haluttuihin opiskelupaikkoihin.

Parasta ehdotuksessa on Suomen mallin lähentyminen USAn järjestelmää,  jossa yliopistoissa ensimmäisenä vuonna opiskellaan yleisempiä aineita ja sitten suuntaudutaan johonkin. Näin se soveltuvuus kullekin alalle tulisi selville helpommin. Kaikkiin korkeakouluihin (esim taideyliopistot) tämä ei tietenkään sovellu kovin hyvin.

Onneksi nykyään kirjoituksia voi uusia, arvosanaa parantaa ja kunkin aineen koeajankohdan valita. Tämä taas voisi aiheuttaa sen, että lukiolaiset uusisivat ja uusisivat, kunnes se laudatur sieltä tulisi. Näin pääsykokeiden järjestämisen aiheuttama kuorma siirtyisi yliopistoilta lukioille.

Anne Röngäs aloitti Vinkkiverkossa, Sometussa, Twitterissä ym. keskustelua oppimisen arvioinnista ja sen muutoksesta. Erittäin tärkeä aihe, joka on mielestäni lähtökohta oppimis-/opetus-/ opiskelukulttuurin muutokselle ja sitä kautta koko koulujärjestelmän uudistumiselle. Väänsin (lapsenhoitovuorossa) pikaisen listan asioista, joita pitäisi mielestäni ottaa huomioon ja mahdollisista ratkaisuvaihtoehdoista. Yritän tehdä tästä myös Slidesharepresentaation & kehitellä asiaa eteenpäin. Mutta tämä blogini on tunnetusti ajatusvirtaa..

1. Yo-tutkinnot eivät saisi olla koulutuksen päätavoite. Ne ohjaavat arviointikäytänteitä, määrittävät opetuksen sisältöjä, oppiainepainotuksia ja -valintoja, vievät oppimista suorittavaan suuntaan.
2. Muutetaan koulun toimintakulttuuria siten, että opiskelutoiminta tukisi elinikäisen oppimisen tavoitteita, tulevaisuuden yhteiskunnassa toimimista, ja yleensä ajakohtaisen oppimistutkimuksen näkemyksiä oppimisesta.  Arvioidaan siis prosessia, ei tuotetta. Kurssi perinteisessä muodossa voi olla pidemmällä tähtäimellä historiaa.
3. Otetaan (ainakin aluksi) perinteisen arvioinnin rinnalle toinen arviointi, jossa jatkuvasti arvioidaan osallistumista, kysymysten esittämistä, toisten auttamista, tiedonhankintaa ja suodattamista (ei pelkkää copypastea Wikipediasta), asiantuntijaksi kasvamista, tiedon jakamista, verkostoitumista, omien ideoiden esittämistä, yleensä oma-aloitteisuutta ja itseohjautuvuutta, yhdessä toimimista (vuorovaikutussuhteita yms.).. tätä tulee jatkaa. Tämä voi olla opettajille haastellista. Siksi tarvitaan jonkinlaisia raameja ja kriteereitä. Tämä vaatii luonnollisesti myös paljon tarkempaa oppiainekohtaista pohdintaa ja suunnittelua – tai oppiaineiden välistä, jos pyritään yhä enemmän arvioimaan kokonaisuuksia, eikä yhdellä kurssilla tai oppitunnilla suoriutumista.
4. Otetaan käyttöön välineitä, joilla edellä kuvattua arviointia voitaisiin toteuttaa teknisesti: seurantavälineitä, jotka osaavat tunnistaa oppilaan osallistumisen määrää ja etenkin laatua, tai joiden avulla voidaan tallentaa toimintaa (elleivät välineet ole vielä tarpeeksi kehittyneitä, voi oppilas itse käydä merkitsemässä toimintaansa, samalla suorittaen itsearviointia).
5. E-portfolio on varmasti oikein käytettynä hyvä väline, etenkin, jos se ymmärretään laajemmin, kuin pelkästään suoritusten tai tehtävien tallennuspaikkana. Hyvä e-portfolio onkin kokoelma kaikenlaista toimintaa, tehtäviä (mm. blogikirjoituksia, wikikirjoituksia, kommentteja keskusteluihin jne.). Parhaassa tapauksessa eportfoliot voisivat tulevaisuudessa korvata ylioppilaskirjoitukset.
6. Teknologia, etenkin sosiaalinen web tuovat näkyväksi toimintaa, jolloin sitä on helpompi arvioida. Ne voivat tehdä toimintaa näkyväksi myös kodin suuntaan, jolloin ainakin osalle vanhemmista voi tulla parempi käsitys siitä, mitä koulussa tehdään.
7. Tiedotetaan vanhempia, oppilaita ja yo-opiskelijoita uusista toimintamalleista ja arvioinnin menetelmistä. Perustellaan kattavasti syyt käyttöönottoon ja mahdolliset seuraukset, ja syyt, miksi korvataan vanhoja menetelmiä. Täydennyskoulutetaan rehtoreita ja opettajia kattavasti.
8. Yliopistojen talous ei saisi olla niin vahvasti sidottu opintoviikkomääriin ja opiskelijoiden nopeaan valmistumiseen, sama pätee opintotukeen. Yliopistoissa pitäisi kehittää opetusta niin, että opiskelijoiden tavaksi muodostunutta työssäkäyntiä ja aktiivista vapaa-ajantoimintaa voitaisiin  linkittää lähemmäksi opintoja. Nyt monet opiskelijat panostavat jälkimmäisiin, ja itse opiskelu voi olla pääosin kurssien nopeaa suorittamista siinä ”muun ohessa”. Tämä ohjaa suhtautumista arviointiin ja esim. opettajakoulutettavilla kostautuu siinä, että vanhat arviointimenetelmät jäävät elämään seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Viime aikoina olen kuullut eri tahojen korostavan kilpailun merkitystä oppilaitoksissa: Oppilaitosten sisällä ja niiden välille halutaan luoda kilpailun kulttuuri, jotta tulisi parempia tuloksia. Vanhemmat saattavat vertailla lastensa arvosanoja työpaikoilla ja valitsevat koulun lapsilleen niiden rankinglistojen perusteella. Koulut kilpailevat keskenään siitä, mistä koulusta tulee parhaita ylioppilaskirjoitusten arvosanoja. Ja Suomessa koulutusta pidetään äärimmäisen tärkeänä kilpailuvalttina: PISA tuloksista ollaan vähintään yhtä ylpeitä kuin Formulavoitoista. Yliopistot odottavat uusia rankinglistoja ja ohjaavat toimintaansa joltain osin niiden perusteella. Suomen Akatemia seuraa tarkasti näitä julkaisupisteisiin perustuvia listoja. OPH:n johtohenkilö ja Jyrki Kasvi korostivat virtuaaliopetuksen päivillä kansainvälisen kilpailun merkitystä. Viimeksi EVA haluaa luoda kansainvälisen kilpailuvaltin kouluistamme.

Okei, yritysmaailmassa kilpailu on elinehto ja terve kilpailu luo hyvinvointia koko kansalle, mielestäni. Mutta miten se soveltuu koulumaailmaan? Toisaalta Suomi pärjää huonosti kouluhyvinvoinnissa, koska sitä on vaikeampi mitata, eivätkä sen tulokset näy niin selvästi erilaisissa vertailuissa, sitä on vaikeampi myös myydä. Edistääkö kilpailukulttuuri kouluhyvinvointia?

Kilpailu vaatii tietysti, että on selkeät mittarit ja arviointikriteerit, joilla kilpailussa pärjäämistä mitataan. Tiedän kyllä, että PISA-kokeet ainakin pyrkivät mittaamaan jollain tavoin myös metakognitiivisia taitoja. Kilpailukulttuurin korostaminen tuskin parantaa kouluviihtyvyyttä, ellei sitten haluta perustella, että kilpailulla voisi luoda yhteishenkeä urheilujoukkueen tapaan myös koululuokkiin. Ja tämä yhteishenki tsemppaisi oppilaat parempiin tuloksiin.

Mutta väistämättä kilpailutilanteiden synnyttäminen tuskin kovin usein johtaa varsinaisen oppimisen olosuhteiden paranemiseen ja todelliseen tulevaisuuden kannalta tärkeään oppimiseen. Suorittaminen ja kilpailussa pärjääminen ovat varmasti sukua keskenään. Suorittaminen ja oppiminen harvemmin. Motiiviksi muodostuu helposti arvosanan saavuttaminen, kurssin läpäiseminen ja yleensä kilpailussa käytettyjen mittareiden mukaisten tavoitteiden saavuttaminen. Tällöin voi olla hankala keskittyä varsinaiseen oppimiseen tähtäävään toimintaan. Kilpailu voi luoda ahdistavankin tunteen monille oppilaille. Oppilaat muuttavat toimintastrategioitaan näiden mittareiden mukaisesti.

Todellista oppimista on vaikeampi arvioida ja rankata, joten onkin haasteellista miten kilpailukykyinen koulu voisi tukea todellista oppimista. Mielestäni oppilaitosten tulisi arvioida esimerkiksi osallistumista, oma-aloitteisuutta, luovaa toimintaa, itseohjautuvuutta, uusien näkökulmien tuomista, kiinnostunutta otetta, tervettä kritiikkiä opittavaa kohtaan ja sosiaalisia taitoja oppimistoiminnassa. Sosiaaliset taidot voivat tarkoittaa kilpailemisen sijaan toisten huomioimista ja tukemista oppimistoiminnassa. Näiden arviointi on vaan huomattavasti hankalampaa ja vaatii etenkin suuren luokan opettajalta paljon.

Jos toimintaa pitää arvioida, teknologia, erityisesti sosiaalinen media, voi tuoda edellä mainittuja arvioinnin kohteita paremmin esille ja siten helpommin myös mitattaviksi. Oppilaiden toiminta tulee näkyväksi, osallistuminen mitattavaksi. Tätä edesauttamaan voitaisiin kehittää sovelluksia, jotka mittaavat teknisen log-in ajan, viestien määrän tai vuorovaikutussuhteiden lisäksi myös muita osallistumisen, ongelmanratkaisun tai altruistisen sosiaalisen toiminnan muotoja. Mittarit voisivat kerätä raakadatan lisäksi myös sosiaalista tietoa, kuten kanssaoppijoiden suosituksia ja arvioita toisen toiminnasta. Yhteisö voisi siis arvioida itseään ja samalla oppia uusia taitoja. Ongelmaksi muodostuu tietenkin sitten se, miten arvioinnit ovat yhteensopivia kansainvälisten mittareiden kanssa, jotta kilpailukykyä voitaisiin taas mitata. Heh.