Kun sosiaalista mediaa halutaan soveltaa opetuksessa, on hyvä pohtia tarkkaan miksi uusia välineitä halutaan soveltaa ja mitä niiden avulla halutaan saada aikaan. Kokemukseni mukaan melko usein sosiaalista mediaa sovelletaan väline edellä, ja menetelmät ja toimintatavat eivät välttämättä eroa entisistä – osin toimintakulttuurista johtuen. Jotta soveltaminen olisi pedagogisesti mielekästä ja muutosta aikaan saavaa, se kannattaa tehdä järjestelmällisesti ja ovelastikin, piilotavoitteita tekemisen oheen sujuttaen!

Koulun tärkein tehtävä on mielestäni kasvattaa tulevaisuudessa taitavasti ja menestyksekkäästi toimivia ihmisiä. Ja menestyksellä en tarkoita pelkästään taloudellista menestystä. Kyse on erityisesti metataitojen kehittämisestä, joista tärkein on kyky oppia. Olen kirjoittanut aiemmin oppimislähtöisen ja tulevaisuuteen tähtäävän koulun muutoksesta, joten tässä ei siitä sen enempää. Tähän blogikirjoitukseen liittyy myös sosiaalisen median pedagoginen miellekartta, jossa kuvataan sitä, miten eri välineillä voisi toteuttaa tiettyjä oppimisen menetelmiä ja tukea pedagogisia ideologioita. Tässä blogikirjoituksessa avataan tarkemmin oheista Slideshare-esitystä.

1. Aluksi pohditaan, mitä tulevaisuuden taidot voisivat olla, ja mitä taitoja erityisesti halutaan kehittää, mitä halutaan saavuttaa, mitä muuttaa. Miksi juuri näitä taitoja ja miksi sosiaalisen median avulla. Kuten esimerkiksi,

• Informaatiotaitoja: haku, suodatus/arviointi, luokittelu, analysointi, jakaminen jne.
• Sosiaalisia taitoja, viestintätaitoja: Verkostoituminen, parveutuminen, yhteinen tiedonrakentaminen, argumentointitaidot, näköulmien huomioiminen, yhteinen kehittäminen jne.
• Oma-aloitteisuitta, itseohjautuvuutta: itsenäinen tiedonhaku, useiden lähteiden käyttö jne.
• Luovat taidot: Luovaa ajattelua, uudella tavalla ajattelua, kriittistä ajattelua, heidän kontekstissaan uuden luomista jne. Ks. tarkemmin ohessa olevasta Slideshare-esityksestä.

2. Sitten pohditaan, mitä didaktisia menetelmiä, minkä taustateorioiden ja pedagogisten ideologioiden mukaisia toimintatapoja voitaisiin soveltaa, jotta kyettäisiin tukemaan yllä mainittujen taitojen kehittymistä. Niin menetelmien kuin välineiden käyttöönotossa yksi olennaisimmista arvionnin kohteista on vallalla oleva toimintakulttuuri, siis opetus- ja opiskelukulttuuri. Ovatko oppijat esim. tottuneet itseohjautuvaan ja oma-aloitteiseen toimintaan? Elleivät, heitä täytyy tukea siinä.

3. Seuraavaksi valitaan ne opetusvälineet, joiden avulla voidaan toteuttaa pedagogisten tavoitteiden mukaista toimintaa (esim. itsenäistä tiedonhakua verkosta, yhteisöllistä tiedon tuottamista Wikiin, reflektointia blogiin, verkostoitumista ja tiedon jakamista Twitterin avulla, oma-aloitteista tutkivaa otetta omassa blogissa jne.)

Välineitä valittaessa on luonnollisesti huomioitava niitä käyttävien taitotaso ja kokemus sosiaalisen median välineiden käytön osalta, kuten myös käyttökulttuuri. (ts. nuoret voivat olla taitavia verkkopelaajia, mutta eivät aina taitavia tiedonhakijoita). Samalla pohditaan, mikä on opettajan tarjoaman sisällön suhde oppijan tuottamiin ja itseohjautuvasti etsimiin sisältöihin. Ja mitä konkreettisia menetelmiä sovelletaan välineiden parissa toimiessa.

4. Lopuksi arvioidaan toimintaa määrittelemällä ensin arvioinnin kohteet (suhteessa kehitettäviin taitoihin ja pedagogisiin tavoitteisiin) ja arvioinnin menetelmät. On selvää, että näistä kannattaa tiedottaa asianomaisille, niin oppilaille kuin heidän huoltajilleenkin.

Viime aikoina on bloggaajien keskuudessa puhuttu paljon koulun muutoksen tarpeesta.
Enää ei pitäisi keskittyä yksittäisten opettamisen mallien soveltamiseen sellaisinaan, vaan oppimisen kehittämistä tulisi tarkastella laajemmin kokonaisvaltaisena ideologiana.

Yhteiskunta ja etenkin toiminta työelämässä on muuttumassa yhä kompleksimmaksi. Tähän kompleksiuteen ja toisaalta yhä vaikeammin ennakoitavaan tulevaisuuten ei kyetä välttämättä vastaamaan nykyisen kaltaisella järjestelmällä, joka kyllä tukee hyvin sitä yhteiskuntamallia, jota varten se on joskus suunniteltu. Suomessa on hyviä opettajia, joista monet jo pyrkivätkin tukemaan todellista oppimista, vallitsevaa opetus- ja opiskelukulttuuria vastaan luovien. Vaaditaan kuitenkin melko radikaaleja toimenpiteitä, jotta muutos vastaisi tulevaisuuden tarpeisiin.

Lähtökohtia ja tavoitteita

Koulun perimmäinen tavoite on kasvattaa taitavia oppijoita, eli tukea oppimaan oppimista. Emme tiedä, minkälainen yhteiskunta nuoria odottaa. Siksi pitää keskittyä kehittämään metataitoja. Työelämässä toimiminen pitäisi ymmärtää yhä selvemmin myös jatkuvana oppimistoimintana, joilloin koulun tehtävä taitavien oppijoiden kasvattajana korostuu.

Suorituskeskeinen opiskelu, jonka päätavoitteena on kuitenkin turhan usein ylioppilaskirjoituksissa – siis yksittäisessä testissä – pärjääminen, ei välttämättä kykene tukemaan optimaalisella tavalla todellista oppimista.

On olennaista tunnistaa, että oppimista tapahtuu jatkuvasti, ja merkittävissä määrin tilanteissa, jotka eivät liity formaaliin koulutukseen. Koulun tulisi kyetä sekä hyödyntämään tätä informaalia, hiljaista, näkymätöntä oppimista, että tukemaan oppijoiden mahdollisuuksia oppia paremmin myös formaalin opetuksen ulkopuolella.

Koulutuksessa tulisi keskittyä tunnistamaan, tukemaan ja edistämään oppimiseen tähtääviä prosesseja sisältöjen pänttäämisen sijaan. Nämä prosessit liittyvät sosiaaliseen toimintaan ja tiedon käsittelyyn, hankintaan, suodattamiseen, arviointiin, jakamiseen, tuottamiseen ja niin edelleen.  Kyky itsenäiseen ajatteluun, oma-aloitteisuus, itseohjautuvuus, kyky luoda jotain itselle ja omalle yhteisölle uutta ja merkityksellistä, kyky auttaa ja toisaalta kyky kysyä hyviä kysymyksiä, kyky oppia virheistään.. nämä ovat kaikki tärkeitä taitoja, jotka tulisi nostaa vahvasti esille opetusta suunniteltaessa.

Kyllä koulussa saa ja tuleekin opettaa edelleen historian tapahtumia, matematiikan kaavoja ja kielten verbejä, mutta ne tulee alistaa objekteiksi prosessiperustaisessa oppimisessa.  Sisältöjen, käsitteiden, menetelmien yms. osaamista ja ymmärtämistä tulee edelleen tukea, koska oppiminen ilmenee kykynä yhdistää jo ymmärrettyjä käsitteitä, sisältöjä, menetelmiä uusiin ilmeneviin käsitteisiin ja sisältöihin.

Oppiminen on sosiaalista toimintaa. Oppimista tapahtuu, kun toimimme ympäristöissä, joissa on tarpeeksi diversiteettiä osaamisessa ja asiantuntijuudessa, ja joissa meillä on mahdollista olla aktiivisessa, oppimista tukevien prosessien kyllästämässä tiedollisessa vuorovaikutuksessa. Jokainen oppilas ja opettaja on asiantuntija omassa kontekstissaan. Jokaisella on näkemyksiä, kokemuksia, käsityksiä, joita esiin tuomalla voidaan luoda mahdollisimman hyvät puitteet niiden muovautumiselle ja kehittymiselle sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvien prosessien kautta.

Motivaatio, nimenomaan sisäinen motivaatio tulisi nostaa keskeiseksi lähtökohdaksi oppimista tukevassa koulutuksessa. Oppimisen omistajuuden tulisi olla oppijoilla, ainakin osin, sillä vain sisäisesti motivoituneina kykenemme todella oppimaan ja sisäistämään asioita.  Prosessikeskeisyys ja oppimisen omistajuus eivät tietenkään tarkoita suunnitelmaa vailla soljuvaa vapaata häröilyä, vaan taitavasti suunniteltua oppijoiden aktivointia, osallistamista ja luovaa, oivalluksia sisältävää tietokeskeistä toimintaa.

Luovuuden tukeminen ja luovaksi kasvattaminen ovat elintärkeitä. Taideaineet tukevatkin merkittävällä tavalla erilaisten hiljaisten taitojen ja hiljaisen tiedon, metataitojen ja prosessien kehittymistä. Niiden tulokset eivät näy tällä kvartaalilla, mutta takuulla tulevaisuudessa. Todellista oppimista ei voikaan arvioida nyt, vaan se näkyy tulevaisuudessa kykynä toimia kulloisenakin aikana.

Sosiaalisella medialla on ja tulee olemaan merkittävä rooli muutoksen aikaansaamisessa, sillä sen avulla voidaan tukea prosesseja käynnistävää opiskelua, siirtää oppimisen omistajuutta oppijoille, osallistaa oppijoita ja erityisesti aktivoida heitä tiedon hakijoiksi, käsittelijöiksi, tuottajiksi, jakajiksi, muokkaajiksi jne.

Arviointi ja muut opetuksen käytänteet ohjaavat oppimista

Arviointi ohjaa vahvasti oppimista. Tästä syystä arviointikriteerejä ja menetelmiä tulisi uudistaa ensin, jotta muutos oppimiskulttuurissa olisi mahdollinen. Arvioinnin kohteina tulisi olla nimenomaan prosessit, eikä niinkään tuotteet, eli koetulokset. Usein juuri ylioppilaskirjoitukset mainitaan koulun tärkeimpänä, opetusta ohjaavana tavoitteena, ja ne vesittävät lukuisia todelliseen oppimiseen tähtääviä hankkeita.

On selvää, että myös koulussa, niinkuin muillakin elämän osa-alueilla vallitsee meko syvälle juurtunut toimintakulttuuri, jota ei tuosta vaan lähdetä muuttamaan. Arkifaktori rulettaa, on helpompi pitäytyä vanhassa, jos se jotenkuten toimii.  Vanhempien omasta kouluajasta juurensa juontavat asenteet ja odotukset, sekä toisaalta opettajakunnassa vallitseva sosiaalinen paine säilyttämiseen voivat olla esteitä aina kulloistakin toimintaa kyseenalaistavalle pohdinnalle. Vanhemmille tulisikin tarjota asiantuntevaa informaatiota ja perusteita muutokselle. Hyvä tehtävä, jota joskus ehdotin, on pyytää oppilaita kysymään vanhemmiltaan näiden työelämässään eniten tarvitsemia taitoja.

Nykykeskustelussa pyritään perustellen kyseenalaistamaan pitkään vallinneita käytänteitä, kuten luokkahuoneita, oppilaiden jakoa ikään perustuviin luokkayhteisöihin sekä opetuksen jaottelua oppiaineisiin. Ilmiöpohjainen oppiminen mahdollistaa myös prosessien tukemisen, tilannesidonnaisuuden, intentionaalisuuden aiempaa paremmin. Oppimisen kannalta on silti tärkeää, että oppijat toimivat sellaisissa yhteisöissä, joissa heillä on luottamusta sen jäseniin, yhteisöllisyynden tunnetta sekä käsitys yhteisön jäsenten osaamisesta ja persoonista.

Maailma muuttuu väistämättä ja nopeasti. Saamme jatkuvasti merkittävää  tietoa siitä, miten oppimista tapahtuu, ja miten koulutus järjestelmänä voisi parhaiten tukea tulevaisuudessa toimimiseen tähtäävää oppimista. Siksi on välttämätöntä tiedostaa nämä faktat ja astua rohkeammin kohti uuden oppimisen suuntausta, joka ei kumarra oppimsen brändejä, vaan on avoin, itseorganisoituva ja jatkuvasti itseään korjaava ideologia.

Törmäsin viime viikolla Tekesinkin palkitsemaan eOppiminen.fi-hannkeeeseen, jossa on rakennettu Microsoft Sharepointin päälle “sähköinen toimintaympäristö Suomen oppilaitoksille”. Odotukseni olivat inostuneet, mutta katsottuani palvelun esittelyvideot, ja luettuani palvelukuvausta tyrmistyin. Kuten eräs kollega totesi, videoiden perusteella verkko-oppimisessa on astuttu ajassa 10 vuotta taaksepäin.

Microsoft Sharepoint ja Learning Gateway

Microsoft Sharepoint on maailman yleisin yritysintra, jonka vahvuutena lienee sisällöntuotanto ja dokumentinhallinta. Tein kattavaa arvioita kyseisen tuotteen mahdollisuuksista opetuskäytössä, kun Sibelius-Akatemia uudisti omaa intraansa. Microsoft perusteli Sharepointin soveltuvuutta opetuskäyttöön silloin (2007-08) mm. sillä, että se helpotta lukujärjestysten julkaisemista ja etenkin arvosanojen antamista. Tästä oli oikein videoesitykset tarjolla.

Nyttemmin Sharepointiin on lisätty sosiaalista toimintaa mahdollistavia ominaisuuksia, joskin sinänsä kiitelty järjestelmä saa osakseen myös kritiikkiä uutta yhteisöllisten yritysten ns. Enterprise 2.0 -kulttuurin puolesta puhujien keskuudessa. Hyvin usein yritykset ottavatkin käyttöön lisävälineitä, kuten Yammer tai Socialtext lisätäkseen toimijalähtöistä vuorovaikutusta, osallistumista, omistajuutta ja läsnäoloa yrityksen verkossa. Aika vähän näyttää kuitenkin kuvausten perusteella Sharepointin verkko-oppimisalusta muuttuneen.

Oppimisalustat 2000-luvun alussa

Olen toiminut verkko-oppimisen parissa 1990-luvun loppupuolelta saakka. Olin mm. valitsemassa ja arvioimassa Jyväskylän yliopistolle oppimisalustaa 2000-luvun alussa, päädyimme silloin Optimaan. Optiman parissa tein väitöskirjanikin. Reilut 10 vuotta sitten oppimisalustoissa haluttiin korostaa

1. sisällön jakamista,
2. opiskelutoiminnan hallintaa (tästä nimitys LMS, learning management system) ja
3. yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka näkyivät pääosin keskustelufoorumeissa.

Useimmissa toteutuksissa korostuivat selvästi kaksi ensimmäistä, osin oppimiskulttuurin, osin välineiden luonteen vuoksi. Välineet noudattivat melko perinteisiä metaforia. Jos toimintaa oli, se piiloutui helposti kansioihin ja erikseen keskustelufoorumille. Yleensä erillisrahoituksen turvin, etenkin aikuiskoulutushankkeissa kyettiin toteuttamaan monimediaisia sisältöjäkin. Parhaat kokemukset saatiin oppimistutkijoiden omilla kursseilla. Opiskelijat odottivat opettajan tuovan nimenomaan visuaalisesti näyttäviä sisältöjä alustoihin. Esim. väitöstutkimuksessani, ja monissa referoimissani kokeiluissa, opiskelijat kyllä saivat toistensa tehtävistä paremman käsityksen toistensa toiminnastaan, mutta todellinen yhteisöllinen oppiminen oli harvinaista.

Onko oppimisalusta vanhanaikainen?

Viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla todettin oppimisalustoja hyödyntävässä opetuksessa käytetyt mallit ja välineet huonosti oppimisen ideaaleihin soveltuviksi, ja kehittäjien parissa siirryttiin tukemaan paremmin omistajuutta, osallistumista ja läsnäoloa tukevia välineitä. George Siemens kritisoi oppimisalustoja voimakkaasti jo 2004. Vallitsee melko yleinen konsensus siitä, että CMS/LMS-sovellukset tukevat heikosti nykykäsitysten mukaista oppimista. Ne on jopa julistettu kuolleiksi, koska ne tukevat parhaiten ylhäältä kontrolloitua opetusta ja sisällön jakamista. Katso myös tämä, tämä, tai tämä kritikki..

Opetuksen tulisi aina perustua tutkimuksen ja pedagogisen ajattelun myötä hyviksi todettuihin käytänteisiin, malleihin ja ideologioihin. Opetuksen tulisi tukea oppimista ja erityisesti oppimaan oppimista. Yhteisöllinen oppiminen, tutkiva oppiminen, PBL ja itseohjautuva oppiminen ovat olleet nimenomaan niitä syitä, miksi pedagogit ylipäätään puhuvat  verkko-oppimisen puolesta. Suljetut oppimisalustat puolustavat paikkaansa alakouluissa lukioita perustellummin. Esimerkiksi Fronterin käytöstä on Vantaalla perusopetuksessa joitain hyviäkin kokemuksia. Perustasteella hyvin toteutetut ja oppijakeskeisen toiminnan mahdollistavat suljetut järjestelmät voivat toimia turvallisina harjoittelupaikkoina tietoverkkojen pedagogisesti mielekkäälle käytölle.

Nyttemmin erityisesti vuosikymmeniä käytyihin keskusteluihin ja empiiriseen tutkimukseen perustuvat mallit, menetelmät ja ideologiat toimivat ohjenuorina itsellenikin opetusta ja oppimisen mahdollisuuksia kehittäessäni. Näitä ainakin kyseisen videoiden perusteella Naantalin koulujen toteutukset palvelevat huonosti, jos lainkaan. Olen erittäin mielelläni väärässä, ja ehkä videoista nousee esiin vääriä asioita. Mutta suunta näyttäisi niiden perusteella olevan huolestuttava. Mm. Kirsti Lonka toi esiin Ylen-Aamutv:ssä ns. bulimiaoppimisen olevan nimenomaan ongelma lukioissa ja yliopistoissa.

Sosiaalinen media sovelluksineen tuo uusia mahdollisuuksia toteuttaa pedagogisesti järkevää opetusta tietoverkkoja hyödyntäen. Yhteisöalustat, kuten Elgg, Ning ja Mahara voivat syrjäyttää perinteisiä oppimisalustoja. Esim. Optimaa tekevä Discendum onkin liittänyt Maharan omaan tuotteeseensa. Se on liitetty usein myös Moodlen rinnalle lisäämään vuorovaikutusta ja toisaalta siirtämään oppimisen omistajuutta oppijalle.

eLearning.fi-palvelu

Hankkeessa näyttäisi siis olevan käytännössä muokattu/siirretty yritysintra ja dokumentinhallintajärjestelmä lukiokäyttöön. Jos lukioiden tavoitteena on pääosin ylhäältä annetun tiedon pänttääminen, suorittaminen ja valmistautuminen  ylioppilaskirjoituksiin, sovellus voi olla hyvinkin toimiva videoiden perusteella. Palvelu näyttäisi ohjeidenkin mukaan perustuvan sisällönhallintaan, tehtävien antoon, ilmoittautumisiin, arvosanojen jakeluun jne. Perimmäinen ongelma itse sovelluksessa on mielestäni dokumentti- ja kansiorakenteet lähtökohtana. Läsnäolo jää heikoksi, omistajuus helposti informaation tarjoajalle ja osallistuminen on hankalampaa kuin yhteisöalustoissa ja muissa sosiaalisen median välineissä. Ei opita itse etsimään tietoa, ei toimita aktiivisessa vuorovaikutuksessa, ei olla länsä verkossa, ei olla luovia.

No, ehkä kuten monissa yrityksissä, Sharepointin rinnalle on otettu jokin sosiaalista vuorovaikutusta, omistajuutta ja itseohjautuvuutta tukeva väline. Todennäköisemmin todellinen oppiminen tapahtuu kasvokkaisissa tilanteissa, jolloin eLearning-sovellus toimii dokumenttivarastona ja opiskelun hallinnan paikkana. Jos näin on, sovelluksen nimi on mielestäni harhaanjohtava. Sinänsä mahdollista, koska sovelluksen toteuttaja tekee yhteistyötä ainakin Turun Yliopiston koulutussosiologian tutkimuskeskuksen kanssa. Mutta videoiden perusteella näyttää siltä, että on palattu takaisin siihen, mistä joskus kauan sitten lähdettiin. Liiketoiminnallisesti hanke näyttää kannattavalta, sillä se näytää tukevan hyvin  kustantajien tarjoaman maksullisen oppimateriaalin jakelua sähköisessä muodossa.

Mihin eLearning.fi-palvelu soveltuu? Mitä se näyttäisi tukevan?

Ensinnäkin oppiminen tulisi ymmärtää jatkuvana prosessina, eikä tuotteena, kuten esittelyvideot antavat ymmärtää. Koulun, ja etenkin lukion tulisi kannustaa itseohjautuvaan ja oma-aloitteiseen oppimiseen. Tämä pitää sisälllään mm. itsenäistä ja yhteisöllistä tiedonhakua, analysointia, informaation käsittelyä, argumentointia, tiedonrakentamista, tiedon tuottamista yhteisöllisesti ja niin edelleen. Videolla apulaisrehtori toteaa suunnilleen, että kaikki tarvittava tieto löytyy yhdestä paikasta, ei tarvitse mennä erikseen etsimään. Sinänsä kätevää, että ei tarvitse kirjautua muihin järjestelmiin, mutta.. Opettajat korostavat sitä, että koulun verkkolevyä ei enää tarvita, vaan tiedostot voidaan laittaa kätevästi kansioihin kyseiseen järjestelmään. Kätevää, mutta.. Oppilaat näkyvät nimilistana sivupalkissa. Läsnäolon ja omistajuuden tunnetta ei synny, sovellus näyttäisi painottavan ulkoista motivaatiota.

Opettaja voi jakaa tehtävät järjestelmän kautta, se on tehokkaampaa, kun kaikki on yhden klikkauksen päässä, kuten opettajat tuovat esiin. Opiskelija voi mennä katsomaan, “mitä kivaa tehtävää hänelle on annettu“. Kätevää, mutta.. Ja opettaja näkee, kuka on tehtävän tehnyt ja koska on deadline jne. Onneksi ruotsinopettaja on luonut linkkejä myös ulkoisiin medialähteisiin, joita ilmeisesti oppilaat käyvät katsomassa ja kommentoivat? Paljon järkevämpää olisi, että oppilaat etsivät analyyttisellä otteella itse materiaaleja verkosta, kommentoivat niitä keskenään, analysoivat, liittävät (esim. tässä järjestelmässä linkittäen) niitä toisiin niihin liittyviin materiaaleihin jne. Lukioikäisillä on tähän valmiudet. He ovat fiksuja, antakaa heidän olla oma-aloitteisia, tukekaa prosesseja sisällön tarjoamisen sijaan.

Videoista tulee helposti kuva, että opettajan tehtävänä nähdään materiaalien jakaminen ja suoritusten monitorointi? No, toivottavasti tehtävien luonne kuitenkin tukee jotenkin yhteisöllistä, itseohjautuvaa, omistajuutta, osallistumista, toimijuutta, olennaisia metataitoja tukevaa oppimista. Dokumentti- ja kansiohierarkiat vain tunnetusti piilottavat aktiivisen toiminnan aika tehokkaasti. Tila vaikuttaa hyvin suljetulta ja opettajajohtoiselta. Olen mielelläni väärässä.

Järjestelmä varmasti helpottaa opettajien ja oppilaidenkin perinteistä koulutyöskentelyä, kuten tehtävien palauttamista, tehtävien saamista opettajilta, hallintaa jne. Eli opiskelun hallintaa ja sisällön jakamista. Kätevää, mutta tämä ei ole sitä, mitä oppimistutkimuksessa ja pedagogiikan kehittämisessä kutsutaan uuden vuosituhannen taidoiksi, ja myös oppimiseksi. Positiivista on mahdollisuus opettajille jakaa keskenään materiaalejaan, ehkäpä joskus tuottavat jotain yhdessäkin. Järjestelmän linkitys LiveOffice-sovelluksiin mahdollistaisi paremmin yhteisöllisen tuottamisen.

Videoissa perustellaan tietoverkkojen käyttöä nimenomaan opiskelun – nimenomaan opintosuoritusten tekemisen hallinnan helpottamisena. Siihen ratkaisu soveltuu varmasti mainiosti. Sen rinnalle vain tarvittaisiin todellinen, itseohjautuvaksi, oma-aloitteiseksi, elinikäiseksi oppijaksi kasvamista tukeva metataitoja kehittävä ratkaisu. Onneksi tällaisia on Suomen lukioissa jo paljon.

10 vuotta sitten oppimisalustoja myytiin näillä argumenteilla, mutta todellisuudessa tämä toimi harvoin ja tuki huonosti todellista oppimista, etenkään lukiotasolla ja siitä ylöspäin. Korostan, että näkemykseni perustuu vain kyseisten videoesittelyjen katseluun ja tuotteen kuvauksen lukemiseen. Toivon hankkeelle kaikkea hyvää, ja ehkäpä yliopistoyhteistyö tuo uutta, oppimista tukevaa näkökulmaa hankkeen toteutukseen. Tämä voi tosin olla vaikeaa dokumentinhallintajärjestelmän avulla .

Olen kouluttanut opettajia ja opettajiksi opiskelevia 90-luvun loppupuolelta asti. On ollut erilaisia hankkeita, kuten Ope.fi, vesopäiviä, EU-hankkeita ja yksittäisiä tilauskoulutuksia. Koulutukset ovat lähes aina olleet osallistujille maksuttomia, ulkopuolisen tahon rahoittamia. Koulutukseni ovat liittyneet aina opetusteknologiaan, teknologiaan luovassa työssä ja viime vuodet sosiaaliseen mediaan. Joskus opettajien osallistuminen on ollut vapaaehtoista, joskus taas pakollista, kuten joidenkin Veso-koulutusten osalta. Hyvin usein opettajat eivät halua tai kykene osallistumaan ilmaisiinkaan koulutuksiin. Syinä tähän saattavat olla mm. kiire, sijaiskielto, työn raskaus ja kiinnostuksen puute. Tänäkin vuonna tilaajat ovat peruneet reilusti yli puolet sovituista koulutuksista osallistujapulan takia.

Viime aikoina on ollut suuri ilo huomata, miten muutamat koulutuksissa käyneet opettajat ovat verkostoituneet keskenään ja osasta on tullut tärkeä osa omaa verkostoani. Opettajia on yleensä todella mielekästä kouluttaa.

Jokaisen koulutuksen jälkeen fiilis on ollut parempi kuin sinne mennessä! Etenkin pienryhmäkoulutuksissa on syntynyt mielenkiintoisia keskusteluja ja uusia näkökulmia on tullut esiin. Olen oppinut valtavasti.

Joskus atk-luokkien tekniset ongelmat ovat kyllä vaatineet hermoja ja haitanneet opetustyötä. Joskus erot opettajien taidoissa ovat suuria, toiset turhautuvat, kun kouluttaja auttaa vaikkapa toisia rekisteröitymään palveluihin. Palaute on ollut innostavaa ja positiivista, vaikka minua on varoiteltu jääräopettajista vuosikausia.

Koulutusten vaikuttavuutta on vaikea arvioida. Tavoitteenani on ollut saada aikaan muutosta toimintakultuurissa, toimintatavoissa ja tietenkin kehittää myös teknologian käyttötaitoja. En halua pitää pelkkiä ”valikkokoulutuksia”, vaan pyrin aina perustelemaan teknologian hyödyntämistä pedagogisesti. Tämä ei aina tietenkään miellytä kaikkia, jotka haluaisivat vain oppia käyttämään tiettyä sovellusta.

Vaikka opettaja ovatkin olleet usein innostuneita kehittämään opetusta, ovat monesti arkifaktori ja syvälle juurtunut toimintakulttuuri sekä toimintatavat iskeneet jarrua muutokseen. Arkifaktori kuvaa sitä, kun olisi halua kehittää ja toteuttaa asioita, mutta arki iskee päälle, eikä jotain tiettyä toteutusta tule koskaan kokeiltua. Toimintakulttuuri on kouluissa syvälle juurtunut ja sitä ohjaavat paitsi opettajien, oppilaiden ja vanhempien oppimis- ja koulukäsitykset, myös vallalla olevat arviointimallit.

Täydennyskoulutukset antavat varmasti monelle ideoita, taitoja ja motivaatiotakin opetuksen kehittämisen. Todellinen toimintakulttuurin muutos vaatii kuitenkin enemmän. Innovatiiviset rehtorit ovat tässä avainasemassa. Yhtä tärkeää olisi saada tukea paikallisesti arkityössä myös ulkopuolisilta kouluttajilta tai konsulteilta. Meidän tulisi voida myös jalkautua kouluun ottamaan osaa opetuksen kehitämiseen. Tämä tuki voisi olla ideointiapua, sparrausta, apua suunnitelmien tai muutosstrategioiden tekemisessä, sopivien teknisten välineiden valinnassa, välineiden pedagogisesti mielekkäässä soveltamisessa opetuksessa sekä etenkin erilaisten opetus ja oppimismenetelmien toteuttamisessa. Myös vanhempien ja itse oppilaiden kanssa olisi hyvä keskustella, sillä he ovat vahvasti osallisena opetus- ja opiskelukulttuurin muutoksessa.

Kaikkein tärkeintä saattaa kuitenkin olla vertaistuki. Opettajien verkostoituminen niin kasvokkain kuin sosiaalisen median avulla on valtava voimavara työssä jaksamisen ja työn kehittämisen osalta. Tieto, kokemukset ja käytänteet leviävät nopeasti. Opettajan oma heimo ei välttämättä aina löydy opettajanhuoneesta, vaan se voi löytyä yhtä hyvin koulutuspäivien kahvipöydistä kuin Twitterin keskusteluistakin.

Ohessa pidennetty versio vastauksestani HS:n mielipidepalstalla käytyyn keskusteluun tvt:n käytöstä kouluissa. Paljon jäi sanottavaa ja vastattavaa. On ollut hämmentävä lukea sekä puolustavia että etenkin vastustavia kommentteja. Näkemys, että teknologian käyttäminen jotenkin passivoi, eristää, aiheuttaa masennusta, ylipainoa jne. on koominen, mutta edelleen hyvin suosittu. Vastustajat nostavat milloin ylipainokortin, ympäristökortin, sosiaalisen eristäytymisen, taloudelliset aspektit, kouluampumiset, pedofiilit ja niin edelleen. Jotkut puolustajat taas perustelevat käyttöä vanhoin metodein, mutta uusin väilnein, korostaen pääosin digitaalisia sisältöjä (oppilaitoksen, opettajan, kustantajan tarjoamina) tai sitä, että on pakko, kun nuoret käyttävät niitä kotonakin. No, ohessa hieman pidempi vastaukseni, lyhempi toivottavasti hs:ään. EDIT: Blogissa nyt kuitenkin lyhempi HS:ään lähetetty versio lisättynä viimeisellä lauseella .

———-

Viimeaikainen keskustelu on osoittanut, että näkemykset teknologian
käytöstä, oppimisesta ja tulevaisuuden tarpeista ovat kaukana toisistaan.
On hämmentävää lukea teknologiasta sosiaalisesta kanssakäymisestä
vieraannuttavana ilmiönä. TVT voi edistää rajoja rikkovaa vuorovaikutusta,
tuoden muidenkin kuin opettajan mielipiteet, ajatukset ja toiminnan
kaikkien oppijoiden tietoon ja käsiteltäviksi, myös
luokkaopetustilanteessa. Kaikki teknologian parissa vietetty aika tuskin
on degeneroivaa, vaan usein hyvin luovaa ja aktiivista sosiaalista
toimintaa, kuten laulamista, liikkumista, kirjoittamista tai lukemista.

Se, että oppilaat käyttävät teknologiaa vapaa-ajallaan on heikko peruste
vastustaa sitä. Jos teknologian merkityksellistä käyttöä ei opeteta, ovat
oppilaat pulassa työelämässä. He ovat diginatiiveja omasta näkökulmastaan.
Koulun tehtävänä on laajentaa tätä näkökulmaa, koska emme voi tietää,
minkälaiseen maailmaan lapsia kasvatamme. Oikeilla valinnoilla voimme
siihen toki vaikuttaa. Teknologiaa hyödyntämällä voidaan hajauttaa ja
laajentaa oppimistoimintaa, kehittää oma-aloitteista toimijuutta,
yhteisöllisyyttä ja muutoksen hallintaa ja siten tarjota nuorelle paremmat
mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskuntaan mahdollisimman järkiperäisesti.

Teknologiaa tulisi soveltaa pedagogisia tavoitteita palvellen, eikä
teknologia edellä, kuten älytaulujen kohdalla. Fiksusti käytettynä
erityisesti sosiaaliset teknologiat voivat auttaa osallistamaan ja
aktivoimaan oppilaita sekä tukea ja käynnistää sellaisia prosesseja,
joiden voidaan katsoa johtavan tulevaisuuden kannalta merkitykselliseen
oppimiseen. Koulun tehtävänä on ohjata oppilaita hallitsemaan
informaatiotulvaa, mutta myös etsimään, tulkitsemaan, muokkaamaan,
jakamaan ja muodostamaan siitä yhdessä uusia käsityksiä. Se tuskin
onnistuu reipimällä piuhat irti seinästä. Kyse ei ole mistään
virtuaalisista maailmoista, vaan aidosta vuorovaikutuksesta niin
luokkatilanteessa kuin sen ulkopuolellakin. Tietenkin koulussa on
ymmärrettävä rauhoittumisen merkitys – hiljaisten rauhottumishetkien
tulisi olla jokapäiväisiä kouluissa.

Kilpavarustelun ja yksittäisissä testeissä pärjäämisen sijaan pitäisi käyttää resursseja oppimis- ja opetuskultuurin muutokseen ja pohtia, mikä teknologian rooli tässä muutoksessa olisi. Suomi on tarpeeksi valistunut yhteiskunta luomaan strategioita, jotka tähtäävät kansainvälisen kilpailun sijaan tulevaisuuden taitojen ja hyvinvoivien kansalaisten kasvun tukemiseen.

Olen väsäillyt miellekarttaa sosiaalisen median oppimis- ja opetuskäytöstä, etenkin työkaluksi. Lähtökohtana ovat omat näkemykseni sosiaalisen median mahdollisuuksista edistää oppimisen omistajuutta, oppijoiden osallistumista ja tunnetta läsnäolosta. Eli pedagogiset ideaalit ja menetelmät ja sovellukset, joiden avulla näitä ideaaleja voisi saavuttaa tai menetelmiä toteuttaa. Lisäksi: kun tulkitset karttaa, huomaa kokonaispolut (esim. osallistuminen–> hiljainen tieto–> twitter tai läsnäolo–> hiljainen tieto…). Ei se väline, vaan miten sitä käyttää, pätee monen sovelluksen kohdalla.

Kartta on yleinen ja yleistävä, eikä ota kantaa oppijan ikään tai opiskelupaikkaan. Voi osin soveltua myös aikuiskoulutukseen ja työelämäoppimiseen, mielestäni. Avaan mielelläni eri kohtia kysyjille. Perustelupyynnöt auttavat selkiyttämään asiaa itsellenikin.

Kartta ei suinkaan ole valmis, näytän tekeväni siihen muutoksia joka käyttökerran jälkeen . Moni sovellus saattaa olla käyttökelpoinen tietyissä kohdissa, mutta olen syystä tai toisesta jättänyt sen pois. Saattaa olla, että perustelut eivät ole olleet mielestäni tarpeeksi vakuuttavat tai sovellus ei ole ollut mielestäni tarpeeksi käyttökelpoinen. Saa osallistua, kommentoida ja käyttää, kunhan lähde mainitaan.  Freemindilla tehty, joten jos joku haluaa .mm-version, saa pyytää.

Klikkaa kartta suuremmaksi!

Yksi tapa hahmottaa organisaaioiden henkilöstön oppimistoimintaa on jakaa se yksinkertaistaen karkeasti kolmeen tyyppiin:

1. Ulkoisen motivaation ja ulkoisen tahon, kuten organisaation johdon tai ulkopuolisen konsultin määrittelemää, jaksottamaa, toteuttamaa ja arvioitavaa formaalia oppimista. Koulutustilaisuuksia.
2. Yksilön, ryhmän tai koko organisaation sisäisestä motivaatiosta lähtöisin olevaa tarvelähtöistä oppimista. Tätä jotkut kutsuvat informaaliksi työssäoppimiseksi, vaikka se ei aina olekaan täysin epämuodollista. Yksilö tai ryhmä voi itsenäisesti ratkoa eteen tulevia ongelmia tai esim. oppia kahvipöytäkeskusteluissa toisten kokemuksista.
3. Huomaamatonta, sattumanvaraista ja jatkuvaa oppimista, jota tapahtuu työn ohessa ja yhtä lailla vapaa-ajallakin.

Yritykset ja julkishallinnon organisaatiot panostavat enemmän tai vähemmän merkittäviä resursseja henkilöstön koulutuksiin. Yleensä koulutukset ymmärretään tapahtumina, jotka järjestetään työaikana, usein työpaikan ulkopuolella. Konsultti tai joku muu asiantuntija tulee paikalle ja pitää powerpoint-shown. Tällöin henkilöstön katsotaan oppineen konsultin esittämät asiat ja työn odotetaan tehostuvan ja/tai muuttuvan mielekkäämmäksi. Nämä tilaisuudet voivat antaa uusia näkökulmia tai uutta ajateltavaa, tai ainakin tarjota pääsyn pois työpaikalta, hyvää ruokaa ja hauskaa rupattelua ihmisten kanssa. Etenkin jälkimmäiset saattavat olla merkittäviäkin todellisen oppimisen kannalta, kun kouluttajien esittämistä sisällöistä keskustellaan lounaspöydässä – olettaen tietysti, että esitystä on kuunneltu/ katseltu ahkerasti. Tutkimukset ovat osoittaneet, että  luennoista jää mieleen aika vähän ja vaikutus yrityksen kehitykseen ei ole useinkaan kovin merkittävä.

On myös mahdollista, että organisaatio on ostanut myös oppimateriaalia html-, pdf- tai videomuodossa, jota sitten esitetään organisaation intranetissä tai jaetaan paperinivaskoina henkilöstölle omaksuttavaksi.  Laadukkaan oppimateriaalin tuotanto on kallista, samoin kuin koulutuspäivien järjestäminen. On paljon edullisempia tapoja oppia ja kehittyä, jos yrityksen sisäinen kulttuuri on avoin ja työntekijöiden asema ainakin jossain määrin autonominen.

Joka tapauksessa koulutus ja oppiminen nähdään varmasti monissa organisaatioissa synonyymeinä. Kärjistetysti, oppimista koetaan tapahtuvan vain koulutuksissa.

Kohti yhteisöllistä ja itseohjautuvaa oppimiskulttuuria

Charles Jennigsin mukaan oppimisen työpaikan ulkopuolisissa tapahtumissa ei ole havaittu olevan kovin tehokasta. Jennings korostaa, että koulutusta ei enää voida ymmärtää pelkästään yksittäisinä tapahtumina, vaan oppimista tulisi tapahtua jatkuvasti, koska käsityksemme asioista muuttuu jatkuvasti. Itse näen organisaatiot ekosysteemeinä, joissa on valtavat resurssit toteuttaa jatkuvaa oppimista.

Edellä kuvatut tilanteet ovat pitkälti ulkoisen tahon määrittelemiä ja toteuttamia ja oppiminen tapahtuu muodollisissa kontekstissa, usein ulkoisen motivaation ohjaamana. Ihminen harjoittaa tietoisesti oppimistoimintaa myös epämuodollisissa konteksteissa, ja oppii tehokkaammin tarvelähtöisesti ja sisäisen motivaation ajamana. Tämä tiedostettu oppimistoiminta on yleensä kognitiivisesti tehokkaampaa kuin ulkoisen tahon määrittelemä, suunnittelema ja arvioima koulutustoiminta.

Rajanveto muodollisen ja epämuodollisen toiminnan välillä voi olla vaikeaa. Insinööri voi olla hyvinkin innostunut kehityksen alla olevasta tuotteesta ja etsiä oma-aloitteisesti ja omaa työsuoritustaan helpottaakseen apua eteen tuleviin ongelmiin esim. muualla työskentelevältä kaveriltaan tai internetistä. Monet tekevät tätä esim. Twitterissä päivittäin esittämällä kysymyksiä tai julkaisemalla löydöksiään tai oivalluksiaan. Tämän kaltainen toiminta on todennäköisempää organisaatioissa, joissa työntekijöillä on jonkinlainen tunne työnsä omistajuudesta. Avoin toimintakulttuuri voi synnyttää uudenlaisia käytäntöyhteisöjä, uusia innovaatioita ja tarjota henkilöstölle enemmän voimaa ratkaista ongelmia ja kehittää uusia toimintatapoja.

Jatkuvaa kehitystä ja oppimistoimintaa ekosysteemeissä

Olisi kuitenkin olennaista ymmärtää, että kaikki opimme jatkuvasti uusia asioita huomaamattamme. Työskennellessämme useimmat meistä tekevät aika ajoin uusia oivalluksia. Opimme ja myös opetamme toisiamme jatkuvasti erilaisissa muodollisissa ja epämuodollisissa vuorovaikutustilanteissa, ilman, että kukaan kokee sitä kouluttautumisena tai ”opettamisena”. Jaamme siis asiantuntijuuttamme ja hyödynnämme organisaation hajautunutta asiantuntijuutta ja kognitiivista diversiteettiä, eli eroja käsityksissä, kokemuksissa, näkökulmissa ja tiedossa. Työssä neuvomme toisiamme, kyselemme, demonstroimme, ideoimme, keskustelemme, kyseenalaistamme ja tuemme. Jokainen organisaatio on potentiaalinen oppiva ekosysteemi, jossa parhaimmillaan kaikki hyötyvät toistensa osaamisesta, kokemuksista ja asiantuntijuudesta. Edellytyksenä kuitenkin on, että toimintakulttuuri ja sisäinen viestintäkulttuuri on avoin ja työntekijöiden itseohjautuva ja oma-aloitteinen toiminta on sallittua tai jopa suotavaa! On selvää, että tämä oppimismuoto on aiempaa kustannustehokkaampaa.

Yritysten tulisikin pyrkiä luomaan puitteita tukemaan tätä jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Tätä oppimista ja asiantuntijuuden jakamista voidaan myös pyrkiä tuomaan esille ja arvottamaankin. Vuorovaikutus, tiedonvaihto, verkostoituminen ovat kaikki tärkeitä prosesseja. Se, miten mainittuja oppimistoiminan tyyppejä tuetaan, on riippuvainen organisaation toimintakulttuurista ja jokaisen organisaation jäsenen kyvyistä, taustasta, motivaatiosta ja niin edelleen.

1. Tarvitaan oppimaan oppimisen ammattilaisia auttamaan koulutuksen kehittämisessä. Tämä on aina organisaatiokohtaista toimintaa ja pitää sisällään paljon keskusteluja ja selvityksiä organisaation tarpeista, taustasta, tavoitteista, mahdollisuuksista ja niin edelleen.
2. Kehitetään toimintakulttuuria tarjoamaan vapauksia toimia luovasti ja itseohjautuvasti, mm. siirtämällä omistajuutta tasapuolisemmin kaikille toimijoille ja vähentämällä määrällistä arviointia ja jatkuvaa seurantaa & kontrollia. Korostetaan jokaisen yksilön ideoiden ja ajatusten merkitystä ja etenkin niiden jakamisen tärkeyttä!
3. Tarjotaan käyttöön välineitä, joiden avulla oppiminen ja asiantuntijuuden jakaminen mahdollistuu tehokkaammin ja myös ”arkisemmin”.
4. Kehitetään työn arviointimentelmiä ja kriteerejä tukemaan luovaa toimintaa ja itesnäistä ajattelua.

Niin ja pyritään muuttamaan koulutusjärjestelmäämme siten, että näitä asioita ei tarvitsisi opettaa enää nelikymppisille yrityksissä .

Kesälukemista!

Listaan tähän oppimisesta, yleensä pedagogiikasta kiinnostuneille kirjoja, joista itse olen pitänyt tai jotka olen kokenut erityisen hyödyllisinä. Useimmat teokset ovat englanninikielisiä ja osin vanhoja, mutta eivät mielestäni vanhentuneita. 1980-90 -luvun teoksia tulee tietenkin katsella ”aikaa ennen Internetin valtavaa kasvua” -silmillä. Toki merkittäviä teoksia tehtiin jo ed. vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla (esim. Dewey, Vygotsky, Piaget..). Google booksista saa helposti yleiskuvan useimmista kirjoista, alla olevista osan kohdalla linkki sinne.

Nämä ovat siis henkilökohtaisia suosikkejani, joihin olen tutustunut. Lisätä voisi vaikka mitä ja keitä merkittäviä kirjoittajia, toki. Olisikin kiva kuulla vastavuoroisesti vinkkejä.

**Anderson, T. & Elloumi, F. 2004. Theory and Practice of Online Learning.

- Pyrkii luomaan teoreettisia perusteita verkko-oppimiselle. Laaja teos pdf-muodossa, jossa 15 artikkelia.

**Bereiter, C. 2002. Education and Mind in the Knowledge Age.

- Tiedonrakennusmetaforan toisen kehittäjän teos tietoyhteiskunnan taidoista ja tietokäsityksestä. Pyrkii etenkin kumoamaan vanhaa tiedonhankintametaforaa. Tämä teos vaikutti omaan oppimiskäsitykseeni vahvasti aikoinaan.

**Bransford, J.L., Brown, A.L. & Cocking, R.R. 2000. How People Learn. Brain, Mind, Experience, and School.

• Oppikirjamainen perusteos oppimisen ymmärtämiseen.

**Brown, J.S., Collins, A. & Duguid, P. 1989. Situated Cognition and the Culture of Learning. Educational Researcher 18, 32-42.

- Yksi eniten siteeratuimpia artikkeleja sosiaalisesta ja tilannesidonnaisesta oppimisesta.

**Csikszentmihalyi, M. 1996. Creativity. Flow and the psychology of discovery and invention.

- Herra C:n. kirja luovuudesta ja Flowsta lähestyy ”virtauskokemusta” tutkimalla ja kertomalla siitä, miten lahjakkaat, menestyneet ihmiset saavuttavat luovan toiminnan tilan.

**Dilllenbourg , P. 1999. Collaborative learning: Cognitive and computational approaches.

- Yhteisöllisen, tietokone- ja tietoverkkoavusteisen oppimisen perusteoksia.

**Freire, P. 1970 (suom. 2005). Sorrettujen Pedagogiikka.

- Kriittisen pedagogiikan ehkä merkittävin teos.

**Gardner, H. 1984. The Mind’s New Science. A History of the Cognitive Revolution.

- Kasvatuspsykologian merkkiteoksia. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua myös Jerome Brunerin teoksiin, etenkin the Culture of Education (1996).

**Hakkarainen, K., Lonka, K. & Lipponen, L. 2004. Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä.

- Mielestäni edelleen paras suomenkielinen oppikirja ja perusteos oppimisen ja sen prosessien ymmärtämiseen.

**Hutchins, E. 1995. Cognition in the Wild.

- Tutkimus & kertomus siitä, miten sotalaivalla toiminta, tehtävät ja asiantuntijuus jakautuvat ja hajautuvat eri ihmisten ja välineiden kesken. Hutchins on hajautetun kognition käsitteen kehittäjiä.

**Illich, Ivan. 1971. Deschooling Society.

- Kriittisen pedagogiikan perusteoksia, jossa pohditaan koulujärjestelmän totaalista uudistamista. Edelleen ajankohtainen.

**Jonassen & Land 2000. Theoretical foundations of Learning Environments.

- Oppimisympäristöjen ja verkko-oppimisympäristöjen teoerettista perustelua eri kirjoittajien toimesta.

**Lave, J. & Wenger, E. 1991. Situated Learning. Legitimate peripheral participation.

- Tilannesidonnaisen, yhteisöllisen ja osallistuvan oppimisen perusteos.

**McGilly, K. 1994. Classroom Lessons: Integrating Cognitive Theory and Classroom Practice.

- Monipuolinen artikkelikokoelma täynnä huippunimien kirjoituksia mm. sosiaalisesta oppimisesta ja tietokone- ja verkkoavusteisen oppimisen alkuvaiheista.

**Norman, D.A. 1993. Things That Make Us Smart. Defending Human Attributes in the Age of the Machine.

- Hauska kirja ympärillämme olevien välineiden merkityksestä toiminnalle ja oppimiselle. Puolustaa mm. informaalia oppimista ja luo v. 1993 kiintoisia tulevaisuuskuvia, joita nyt voi peilailla.

**Resnick, L.B. 1989. Knowing, Learning, and Instruction.
**Resnick, L.B. 1991. Perspectives on Socially Shared Cognition.

- Nämä kaksi Resnickin toimittamaa teosta ovat erittäin hyvää lukemista, jos haluaa hyvän pohjan yhteisöllisen oppimisen ymmärtämiseen. Nämä olivat 90-luvulla ne teokset, jotka tutustuttivat minut oppimisen teorioihin ja tutkimukseen.

**Robinson, Ken. 2001. Out of Our Minds. Learning to be Creative.

- Tämä teos yhdessä 2009 ilmestyneen The Element -teoksen kanssa saavat kenen tahansa vähänkään oppimisesta ja luovuudesta kiinnostuneen hymyilemään ja ehkäpä myös ajattelemaan toisin. Täyttä asiaa, kovin teoreettista, myös viihdyttäviä, täynnä erilaisia erimerkkejä todellisesta oppimisesta.

**Salomon, G. 1993.  Distributed cognitions. Psychological and educational considerations.

- Yksi 1990-luvun tärkeimmistä kirjoista, mielestäni, on täynnä käänteentekeviä artikkeleja hajautetusta asiantuntijuudesta ja yhteisöllisestä oppimisesta, myös teknologiaa hyödyntäen.

**Sfard, A. 1998. On Two Metaphors for Learning and the Dangers of Choosing Just One. Educational Researcher 27 (2), 4-13.

- Tiedonhankinta- ja osallistumismetaforien vertailua. Merkittävä artikkeli, jossa yritettiin saada pitkään jatkunut debaatti oppimisen kognitiivisesta ja sosiaalisesta merkityksestä loppumaan.

**Siemens, G. 2004/2005. Connectivism: A Learning Theory for the Digital Age.

- Verkostoyhteiskunnan oppimiskäsityksen perusteos, josta Siemens on johdatellut useita uudempia kirjoituksia, mm. Handbook for Emerging Technologies in Learning.

**Wenger, E. 1998. Communities of practice: Learning, meaning, and identity.

- Käytäntöyhteisöteorian perusteos, jatkoa Laven ja Wengerin teokselle yllä. Kaikki Wengerin teokset ovat suositeltavia, Cultivating Communties of Practice etenkin yritysten tiedonhallinnasta ja oppimisesta kiinnostuneille.

**Vygotsky, L.S. 1978. Mind in Society: The psychology of higher mental functions.

- Yhteisöllisen / sosiaalisen oppimisen perusteos tuskin esittelyjä kaipaa.

Ja jos vuorovaikutus koulussa kiinnostaa, suosittelen Neil Mercerin teoksia 90-00-lvuvuilta.

Kirjojen vuosiluvuista huomaan, että nykyään tulee luettua selvästi enemmän artikkeleja ja blogikirjoituksia verkosta. Tieto on sirpaleisempaa. Hankin kuitenkin juuri viisi oppimista, luovuutta tai asiantuntijuutta käsittelevää kirjaa kesälukemiseksi. Kirjoilla on myös tärkeä merkitys kokonaisuuksien hahmottamisessa.

Menestys Pisa-tutkimuksissa on ollut Suomelle tärkeää, ja Pisatulokset vaikuttavat varmasti kansalliseen itsetuntoomme. On esitetty pelkoja siitä, millaiset tulokset seuraavalla kierroksella on tulossa.Kiitos menestyksestä kuuluu varmasti hyville opettajille. Toisaalta, kyseessä on vain yksi testi, joka on selvästi soveltunut Suomen tyyppiseen yhteistkuntaan ja koulujärjestelmään. Pisasta puhutaan paljon, mutta monelle on varmasti epäselvää, mitä se pyrkii mittaamaan ja minkälainen testi on.

PISA (Programme for International Student Assesment) on OECD:n vuonna1997 kehittämä koulutusjärjestelmän vaikuttavuuden monitorointiin erikoistunut testi. Kokeet suoritetaan joka kolmas vuosi samanaikaisesti tilastolisesti valitulle joukolle 15-vuotiaita oppilaita (4500-10 000) yli 60:ssa pisamaassa ja partnerimaissa. Sen perimmäinen tarkoitus on ollut hankkia vertailutietoa eri maiden koulutusjärjestelmistä, mutta toisaalta myös tarjota jäsenmaille mahdollisuuksia kehittää omaa koulutusjärjestelmäänsä tulosten perusteella. Mutta halutaan tai ei, se on myös kilpailu, etenkin voittajien mielstä!!

Pisa ei pyri pelkästään testaamaan koulussa opitun muistamista kokeessa, vaan ”keskittyy tarkastelemaan nuorten kykyä käyttää tietoaan ja taitojaan todellisen elämän tilanteissa”, käsitteiden ymmärrystä ja opiskelumotivaatiotakin. Myös virallisen opetuksen ulkopuolella opittua voi siis hyödyntää.

Eri vuosina testeissä on painotettu eri osa-alueita (luonnontieteet-matematiikka-lukeminen), vaikka kaikki mainitut alueet ovatkin olleet mukana. En tiedä tarkkaan, miten esim. kulttuurinen osaaminen ja luovuus on näkynyt testeissä. Testin tekemiseen on osallistunut suuri määrä kv-asiantuntijoita, ja sitä on kehitetty vuosien varrella. Testi kestää kaksi tuntia.

Testit tehdään paperilla ja kynällä, mutta 2009 mukana on myös jakso, jossa arvioidaan ”elektronisten tekstien lukemista ja ymmärtämistä”. TVT-taitojen testaamista lisätään vuoden 2012 tutkimuksessa. Testiä voi tarkastella tästä (engl. pdf). Tarkastelu osoittaa, että päättelykyvyllä ja ymmärtämisellä on siinä suuri painoarvo.

PISA-kritiikkiä

Professori Kirsti Lonka totesikin Ylen Aamutv:ssä (17.5.10)  lyhyen koulupäivän korreloivan tuloksiin, kun nuorilla on elämässään paljon epämuodollisen oppimisen konteksteja ja mahdollisuuksia. Toisaalta Suomi pärjää huonosti kouluviihtyvyyskyselyissä – olisiko tälläkin jotain yhteyttä Pisatuloksiin, ken tietää. Lonka varoitti tuudittautumasta hyviin tuloksiin ja kuvittelemasta, että koulua ei tarvitse enää muuttaa.

Miten hyvin yksi koetilanne voi ylipäätään testata oppimista kovinkaan mittavasti? Miten paljon se kertoo tulevaisuuden yhteiskunnassa menestymisen mahdollisuuksista, kuten PISA esittää yhdeksi tutkimuksen tavoitteista.

Kriitiikkiä PISA-testejä kohtaan on esitetty valtavasti. (esim. tässä, tässä ja tässä ).

Harvassa ovat kokeet, joissa pärjääminen ei ainakin osittain johtuisi hyvistä kokeissa pärjäämisen taidoista. Testit ovat aina kulttuurisidonnaisia, ja tietyissä maissa on varmasti totuttu tekemään tietyn tyyppisiä kokeita. Testit mittaavat siis myös sitä, miten hyvin ollaan sopeuduttu opetukseen ja kyseisenlaisten testien suorittamiseen. Norjalaisten mukaan vuoden 2006 testi oli käännetty heikosti ja oli sekava ja vaikeasti ymmärrettävä. Kysymyksiä on syytetty myös poliittisiksi. Suomalaisten menestystä on taas perusteltu mm. homogenisellä koulutusjärjestelmällä ja vähäisellä taustaltaan vieraskielisellä väestöllä. Kritiikki on varmaan osin kateutta, osin oikeutettua.

Testin soveltumista samalla tavalla kaikkien 60 maan toimintakulttuuriin tasapuolisesti voidaan pitää epätodennäköisenä. Myös motivaatio voi vaikuttaa, samoin kokeen suoritusajankohta lukuvuoden osalta. Suomen 15 vuotiaat voivat olla motivoituneita, kun edessä on hakeminen toisen asteen opintoihin. Joissain maissa 15-16 vuotiaat ovat jo toisella asteella (yläikäraja on 16v2kk). Mutta varmasti hyvät opettajat ja suhteellisen tasapuolinen koulujärjestelmä takaavat keskimäärin hyvän tuloksen testeissä.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että todellista oppimista ja koulujärjestelmän vaikuttavuutta voidaan mitata vain pintapuolisesti ja hetkellisesti Pisan kaltaisilla testeillä.  Todellista oppimista voi mitata paremmin tai ainakin pisatyyppisten testien lisäksi tarkastelemalla oppimisen prosesseja, aktiivisuutta, osallistumista, tiedonrakentelukykyä, itseohjautuvuutta ja niin edelleen. Todellinen oppiminen näkyy sitten myöhemmin työelämässä, innovaatioissa, hyvinvoinnissa ja yleensä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Voidaan myös kysyä, miten paljon PISA ohjaa meilläkin sitä, miten ja mitä opiskellaan? Ylioppilaskirjoitukset tekevät sitä joka tapauksessa jo paljon. Tuoko PISA lisää kilpailumeinikiä oppimiseen ja ohjaa siten oppimisen sisältöjä ja tavoitteita? Jos Pisassa pärjääminen on tärkeä kansallinen ylpeydenaihe, ja jos sillä on vielä merkittävää taloudellista merkitystä, eikö se väkisinkin ohjaa pärjäämään ja etenkin kilpailemaan kyseisessä tutkimuksessa?

Joka tapauksessa yksittäinen tutkimus on saanut valtavasti koulutuspoliittistakin painoarvoa.

Tarkempi kuvaus uusimmasta testistä (292s) löytyy OECD:n sivuilta.
2009: http://www.oecd.org/document/44/0,3343,en_2649_35845621_44455276_1_1_1_1,00.html

ja http://www.oecd.org/dataoecd/47/23/41943106.pdf

http://ktl.jyu.fi/ktl/pisa

Kouluttaessani opettajia Aurinkolahden peruskoululla, pari nuorta luokanopettajaa kertoi kiinnostavasta ja esimerkillisestä toteutuksestaan.

Heillä oli virinnyt opiskelujen päätyttyä tarve aluksi saada ideoita ja tuntisuunnitelmia kuvaamataidon opetukseen, koska kukaan heistä ei kokenut sitä omaksi vahvuusaluekseen. Niinpä he perustivat Wikispaces-palveluun wikin ja ryhtyivät yhdessä tuottamaan, keräämään ja jakamaan tuntisuunnitelmia toisilleen avoimessa verkossa. Kuka tahansa pääsee siis näitä hyödyntämään. Esimerkillistä! Jos haluaa mukaan, kehottaisin kysymään ylläpitäjiltä lupaa etukäteen.

Toimijalähtöisyys lienee yksi syy, miksi tällainen toiminta on onnistunutta. Toiminta on myös selkeästi tarvelähtöistä. Melko pienellä vaivalla saadaan aikaan isoa yhteistä hyötyä, kaikki osallistuvat hyötyvät toistensa ideoista ja kokemuksista.

Yritimme saada musiikinopettajia ja opettajiksi opiskelevia aloittamaan vastaavanlaista toimintaa, ja vieläpä suljetussa Ning-ympäristössä muutama vuosi sitten. Monestakin eri syystä kokeilu ei ollut kovin onnistunut. Opettajat eivät vaikuttaneet kovinkaan innostuneilta jakamaan tai kommentoimaan opiskelijoiden tekemiä suunnitelmia. Opettajat valikoituivat kokeiluun erään projektin/koulutuksen tiimoilta, joten ehkä se ”kriittinen massa” innokkaita opettajia puuttui. Kokeilusta tehtiin gradukin, tietoa löytyy mm. vanhasta blogistani.