Viime aikoina on bloggaajien keskuudessa puhuttu paljon koulun muutoksen tarpeesta.
Enää ei pitäisi keskittyä yksittäisten opettamisen mallien soveltamiseen sellaisinaan, vaan oppimisen kehittämistä tulisi tarkastella laajemmin kokonaisvaltaisena ideologiana.

Yhteiskunta ja etenkin toiminta työelämässä on muuttumassa yhä kompleksimmaksi. Tähän kompleksiuteen ja toisaalta yhä vaikeammin ennakoitavaan tulevaisuuten ei kyetä välttämättä vastaamaan nykyisen kaltaisella järjestelmällä, joka kyllä tukee hyvin sitä yhteiskuntamallia, jota varten se on joskus suunniteltu. Suomessa on hyviä opettajia, joista monet jo pyrkivätkin tukemaan todellista oppimista, vallitsevaa opetus- ja opiskelukulttuuria vastaan luovien. Vaaditaan kuitenkin melko radikaaleja toimenpiteitä, jotta muutos vastaisi tulevaisuuden tarpeisiin.

Lähtökohtia ja tavoitteita

Koulun perimmäinen tavoite on kasvattaa taitavia oppijoita, eli tukea oppimaan oppimista. Emme tiedä, minkälainen yhteiskunta nuoria odottaa. Siksi pitää keskittyä kehittämään metataitoja. Työelämässä toimiminen pitäisi ymmärtää yhä selvemmin myös jatkuvana oppimistoimintana, joilloin koulun tehtävä taitavien oppijoiden kasvattajana korostuu.

Suorituskeskeinen opiskelu, jonka päätavoitteena on kuitenkin turhan usein ylioppilaskirjoituksissa – siis yksittäisessä testissä – pärjääminen, ei välttämättä kykene tukemaan optimaalisella tavalla todellista oppimista.

On olennaista tunnistaa, että oppimista tapahtuu jatkuvasti, ja merkittävissä määrin tilanteissa, jotka eivät liity formaaliin koulutukseen. Koulun tulisi kyetä sekä hyödyntämään tätä informaalia, hiljaista, näkymätöntä oppimista, että tukemaan oppijoiden mahdollisuuksia oppia paremmin myös formaalin opetuksen ulkopuolella.

Koulutuksessa tulisi keskittyä tunnistamaan, tukemaan ja edistämään oppimiseen tähtääviä prosesseja sisältöjen pänttäämisen sijaan. Nämä prosessit liittyvät sosiaaliseen toimintaan ja tiedon käsittelyyn, hankintaan, suodattamiseen, arviointiin, jakamiseen, tuottamiseen ja niin edelleen.  Kyky itsenäiseen ajatteluun, oma-aloitteisuus, itseohjautuvuus, kyky luoda jotain itselle ja omalle yhteisölle uutta ja merkityksellistä, kyky auttaa ja toisaalta kyky kysyä hyviä kysymyksiä, kyky oppia virheistään.. nämä ovat kaikki tärkeitä taitoja, jotka tulisi nostaa vahvasti esille opetusta suunniteltaessa.

Kyllä koulussa saa ja tuleekin opettaa edelleen historian tapahtumia, matematiikan kaavoja ja kielten verbejä, mutta ne tulee alistaa objekteiksi prosessiperustaisessa oppimisessa.  Sisältöjen, käsitteiden, menetelmien yms. osaamista ja ymmärtämistä tulee edelleen tukea, koska oppiminen ilmenee kykynä yhdistää jo ymmärrettyjä käsitteitä, sisältöjä, menetelmiä uusiin ilmeneviin käsitteisiin ja sisältöihin.

Oppiminen on sosiaalista toimintaa. Oppimista tapahtuu, kun toimimme ympäristöissä, joissa on tarpeeksi diversiteettiä osaamisessa ja asiantuntijuudessa, ja joissa meillä on mahdollista olla aktiivisessa, oppimista tukevien prosessien kyllästämässä tiedollisessa vuorovaikutuksessa. Jokainen oppilas ja opettaja on asiantuntija omassa kontekstissaan. Jokaisella on näkemyksiä, kokemuksia, käsityksiä, joita esiin tuomalla voidaan luoda mahdollisimman hyvät puitteet niiden muovautumiselle ja kehittymiselle sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvien prosessien kautta.

Motivaatio, nimenomaan sisäinen motivaatio tulisi nostaa keskeiseksi lähtökohdaksi oppimista tukevassa koulutuksessa. Oppimisen omistajuuden tulisi olla oppijoilla, ainakin osin, sillä vain sisäisesti motivoituneina kykenemme todella oppimaan ja sisäistämään asioita.  Prosessikeskeisyys ja oppimisen omistajuus eivät tietenkään tarkoita suunnitelmaa vailla soljuvaa vapaata häröilyä, vaan taitavasti suunniteltua oppijoiden aktivointia, osallistamista ja luovaa, oivalluksia sisältävää tietokeskeistä toimintaa.

Luovuuden tukeminen ja luovaksi kasvattaminen ovat elintärkeitä. Taideaineet tukevatkin merkittävällä tavalla erilaisten hiljaisten taitojen ja hiljaisen tiedon, metataitojen ja prosessien kehittymistä. Niiden tulokset eivät näy tällä kvartaalilla, mutta takuulla tulevaisuudessa. Todellista oppimista ei voikaan arvioida nyt, vaan se näkyy tulevaisuudessa kykynä toimia kulloisenakin aikana.

Sosiaalisella medialla on ja tulee olemaan merkittävä rooli muutoksen aikaansaamisessa, sillä sen avulla voidaan tukea prosesseja käynnistävää opiskelua, siirtää oppimisen omistajuutta oppijoille, osallistaa oppijoita ja erityisesti aktivoida heitä tiedon hakijoiksi, käsittelijöiksi, tuottajiksi, jakajiksi, muokkaajiksi jne.

Arviointi ja muut opetuksen käytänteet ohjaavat oppimista

Arviointi ohjaa vahvasti oppimista. Tästä syystä arviointikriteerejä ja menetelmiä tulisi uudistaa ensin, jotta muutos oppimiskulttuurissa olisi mahdollinen. Arvioinnin kohteina tulisi olla nimenomaan prosessit, eikä niinkään tuotteet, eli koetulokset. Usein juuri ylioppilaskirjoitukset mainitaan koulun tärkeimpänä, opetusta ohjaavana tavoitteena, ja ne vesittävät lukuisia todelliseen oppimiseen tähtääviä hankkeita.

On selvää, että myös koulussa, niinkuin muillakin elämän osa-alueilla vallitsee meko syvälle juurtunut toimintakulttuuri, jota ei tuosta vaan lähdetä muuttamaan. Arkifaktori rulettaa, on helpompi pitäytyä vanhassa, jos se jotenkuten toimii.  Vanhempien omasta kouluajasta juurensa juontavat asenteet ja odotukset, sekä toisaalta opettajakunnassa vallitseva sosiaalinen paine säilyttämiseen voivat olla esteitä aina kulloistakin toimintaa kyseenalaistavalle pohdinnalle. Vanhemmille tulisikin tarjota asiantuntevaa informaatiota ja perusteita muutokselle. Hyvä tehtävä, jota joskus ehdotin, on pyytää oppilaita kysymään vanhemmiltaan näiden työelämässään eniten tarvitsemia taitoja.

Nykykeskustelussa pyritään perustellen kyseenalaistamaan pitkään vallinneita käytänteitä, kuten luokkahuoneita, oppilaiden jakoa ikään perustuviin luokkayhteisöihin sekä opetuksen jaottelua oppiaineisiin. Ilmiöpohjainen oppiminen mahdollistaa myös prosessien tukemisen, tilannesidonnaisuuden, intentionaalisuuden aiempaa paremmin. Oppimisen kannalta on silti tärkeää, että oppijat toimivat sellaisissa yhteisöissä, joissa heillä on luottamusta sen jäseniin, yhteisöllisyynden tunnetta sekä käsitys yhteisön jäsenten osaamisesta ja persoonista.

Maailma muuttuu väistämättä ja nopeasti. Saamme jatkuvasti merkittävää  tietoa siitä, miten oppimista tapahtuu, ja miten koulutus järjestelmänä voisi parhaiten tukea tulevaisuudessa toimimiseen tähtäävää oppimista. Siksi on välttämätöntä tiedostaa nämä faktat ja astua rohkeammin kohti uuden oppimisen suuntausta, joka ei kumarra oppimsen brändejä, vaan on avoin, itseorganisoituva ja jatkuvasti itseään korjaava ideologia.

Törmäsin viime viikolla Tekesinkin palkitsemaan eOppiminen.fi-hannkeeeseen, jossa on rakennettu Microsoft Sharepointin päälle “sähköinen toimintaympäristö Suomen oppilaitoksille”. Odotukseni olivat inostuneet, mutta katsottuani palvelun esittelyvideot, ja luettuani palvelukuvausta tyrmistyin. Kuten eräs kollega totesi, videoiden perusteella verkko-oppimisessa on astuttu ajassa 10 vuotta taaksepäin.

Microsoft Sharepoint ja Learning Gateway

Microsoft Sharepoint on maailman yleisin yritysintra, jonka vahvuutena lienee sisällöntuotanto ja dokumentinhallinta. Tein kattavaa arvioita kyseisen tuotteen mahdollisuuksista opetuskäytössä, kun Sibelius-Akatemia uudisti omaa intraansa. Microsoft perusteli Sharepointin soveltuvuutta opetuskäyttöön silloin (2007-08) mm. sillä, että se helpotta lukujärjestysten julkaisemista ja etenkin arvosanojen antamista. Tästä oli oikein videoesitykset tarjolla.

Nyttemmin Sharepointiin on lisätty sosiaalista toimintaa mahdollistavia ominaisuuksia, joskin sinänsä kiitelty järjestelmä saa osakseen myös kritiikkiä uutta yhteisöllisten yritysten ns. Enterprise 2.0 -kulttuurin puolesta puhujien keskuudessa. Hyvin usein yritykset ottavatkin käyttöön lisävälineitä, kuten Yammer tai Socialtext lisätäkseen toimijalähtöistä vuorovaikutusta, osallistumista, omistajuutta ja läsnäoloa yrityksen verkossa. Aika vähän näyttää kuitenkin kuvausten perusteella Sharepointin verkko-oppimisalusta muuttuneen.

Oppimisalustat 2000-luvun alussa

Olen toiminut verkko-oppimisen parissa 1990-luvun loppupuolelta saakka. Olin mm. valitsemassa ja arvioimassa Jyväskylän yliopistolle oppimisalustaa 2000-luvun alussa, päädyimme silloin Optimaan. Optiman parissa tein väitöskirjanikin. Reilut 10 vuotta sitten oppimisalustoissa haluttiin korostaa

1. sisällön jakamista,
2. opiskelutoiminnan hallintaa (tästä nimitys LMS, learning management system) ja
3. yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka näkyivät pääosin keskustelufoorumeissa.

Useimmissa toteutuksissa korostuivat selvästi kaksi ensimmäistä, osin oppimiskulttuurin, osin välineiden luonteen vuoksi. Välineet noudattivat melko perinteisiä metaforia. Jos toimintaa oli, se piiloutui helposti kansioihin ja erikseen keskustelufoorumille. Yleensä erillisrahoituksen turvin, etenkin aikuiskoulutushankkeissa kyettiin toteuttamaan monimediaisia sisältöjäkin. Parhaat kokemukset saatiin oppimistutkijoiden omilla kursseilla. Opiskelijat odottivat opettajan tuovan nimenomaan visuaalisesti näyttäviä sisältöjä alustoihin. Esim. väitöstutkimuksessani, ja monissa referoimissani kokeiluissa, opiskelijat kyllä saivat toistensa tehtävistä paremman käsityksen toistensa toiminnastaan, mutta todellinen yhteisöllinen oppiminen oli harvinaista.

Onko oppimisalusta vanhanaikainen?

Viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla todettin oppimisalustoja hyödyntävässä opetuksessa käytetyt mallit ja välineet huonosti oppimisen ideaaleihin soveltuviksi, ja kehittäjien parissa siirryttiin tukemaan paremmin omistajuutta, osallistumista ja läsnäoloa tukevia välineitä. George Siemens kritisoi oppimisalustoja voimakkaasti jo 2004. Vallitsee melko yleinen konsensus siitä, että CMS/LMS-sovellukset tukevat heikosti nykykäsitysten mukaista oppimista. Ne on jopa julistettu kuolleiksi, koska ne tukevat parhaiten ylhäältä kontrolloitua opetusta ja sisällön jakamista. Katso myös tämä, tämä, tai tämä kritikki..

Opetuksen tulisi aina perustua tutkimuksen ja pedagogisen ajattelun myötä hyviksi todettuihin käytänteisiin, malleihin ja ideologioihin. Opetuksen tulisi tukea oppimista ja erityisesti oppimaan oppimista. Yhteisöllinen oppiminen, tutkiva oppiminen, PBL ja itseohjautuva oppiminen ovat olleet nimenomaan niitä syitä, miksi pedagogit ylipäätään puhuvat  verkko-oppimisen puolesta. Suljetut oppimisalustat puolustavat paikkaansa alakouluissa lukioita perustellummin. Esimerkiksi Fronterin käytöstä on Vantaalla perusopetuksessa joitain hyviäkin kokemuksia. Perustasteella hyvin toteutetut ja oppijakeskeisen toiminnan mahdollistavat suljetut järjestelmät voivat toimia turvallisina harjoittelupaikkoina tietoverkkojen pedagogisesti mielekkäälle käytölle.

Nyttemmin erityisesti vuosikymmeniä käytyihin keskusteluihin ja empiiriseen tutkimukseen perustuvat mallit, menetelmät ja ideologiat toimivat ohjenuorina itsellenikin opetusta ja oppimisen mahdollisuuksia kehittäessäni. Näitä ainakin kyseisen videoiden perusteella Naantalin koulujen toteutukset palvelevat huonosti, jos lainkaan. Olen erittäin mielelläni väärässä, ja ehkä videoista nousee esiin vääriä asioita. Mutta suunta näyttäisi niiden perusteella olevan huolestuttava. Mm. Kirsti Lonka toi esiin Ylen-Aamutv:ssä ns. bulimiaoppimisen olevan nimenomaan ongelma lukioissa ja yliopistoissa.

Sosiaalinen media sovelluksineen tuo uusia mahdollisuuksia toteuttaa pedagogisesti järkevää opetusta tietoverkkoja hyödyntäen. Yhteisöalustat, kuten Elgg, Ning ja Mahara voivat syrjäyttää perinteisiä oppimisalustoja. Esim. Optimaa tekevä Discendum onkin liittänyt Maharan omaan tuotteeseensa. Se on liitetty usein myös Moodlen rinnalle lisäämään vuorovaikutusta ja toisaalta siirtämään oppimisen omistajuutta oppijalle.

eLearning.fi-palvelu

Hankkeessa näyttäisi siis olevan käytännössä muokattu/siirretty yritysintra ja dokumentinhallintajärjestelmä lukiokäyttöön. Jos lukioiden tavoitteena on pääosin ylhäältä annetun tiedon pänttääminen, suorittaminen ja valmistautuminen  ylioppilaskirjoituksiin, sovellus voi olla hyvinkin toimiva videoiden perusteella. Palvelu näyttäisi ohjeidenkin mukaan perustuvan sisällönhallintaan, tehtävien antoon, ilmoittautumisiin, arvosanojen jakeluun jne. Perimmäinen ongelma itse sovelluksessa on mielestäni dokumentti- ja kansiorakenteet lähtökohtana. Läsnäolo jää heikoksi, omistajuus helposti informaation tarjoajalle ja osallistuminen on hankalampaa kuin yhteisöalustoissa ja muissa sosiaalisen median välineissä. Ei opita itse etsimään tietoa, ei toimita aktiivisessa vuorovaikutuksessa, ei olla länsä verkossa, ei olla luovia.

No, ehkä kuten monissa yrityksissä, Sharepointin rinnalle on otettu jokin sosiaalista vuorovaikutusta, omistajuutta ja itseohjautuvuutta tukeva väline. Todennäköisemmin todellinen oppiminen tapahtuu kasvokkaisissa tilanteissa, jolloin eLearning-sovellus toimii dokumenttivarastona ja opiskelun hallinnan paikkana. Jos näin on, sovelluksen nimi on mielestäni harhaanjohtava. Sinänsä mahdollista, koska sovelluksen toteuttaja tekee yhteistyötä ainakin Turun Yliopiston koulutussosiologian tutkimuskeskuksen kanssa. Mutta videoiden perusteella näyttää siltä, että on palattu takaisin siihen, mistä joskus kauan sitten lähdettiin. Liiketoiminnallisesti hanke näyttää kannattavalta, sillä se näytää tukevan hyvin  kustantajien tarjoaman maksullisen oppimateriaalin jakelua sähköisessä muodossa.

Mihin eLearning.fi-palvelu soveltuu? Mitä se näyttäisi tukevan?

Ensinnäkin oppiminen tulisi ymmärtää jatkuvana prosessina, eikä tuotteena, kuten esittelyvideot antavat ymmärtää. Koulun, ja etenkin lukion tulisi kannustaa itseohjautuvaan ja oma-aloitteiseen oppimiseen. Tämä pitää sisälllään mm. itsenäistä ja yhteisöllistä tiedonhakua, analysointia, informaation käsittelyä, argumentointia, tiedonrakentamista, tiedon tuottamista yhteisöllisesti ja niin edelleen. Videolla apulaisrehtori toteaa suunnilleen, että kaikki tarvittava tieto löytyy yhdestä paikasta, ei tarvitse mennä erikseen etsimään. Sinänsä kätevää, että ei tarvitse kirjautua muihin järjestelmiin, mutta.. Opettajat korostavat sitä, että koulun verkkolevyä ei enää tarvita, vaan tiedostot voidaan laittaa kätevästi kansioihin kyseiseen järjestelmään. Kätevää, mutta.. Oppilaat näkyvät nimilistana sivupalkissa. Läsnäolon ja omistajuuden tunnetta ei synny, sovellus näyttäisi painottavan ulkoista motivaatiota.

Opettaja voi jakaa tehtävät järjestelmän kautta, se on tehokkaampaa, kun kaikki on yhden klikkauksen päässä, kuten opettajat tuovat esiin. Opiskelija voi mennä katsomaan, “mitä kivaa tehtävää hänelle on annettu“. Kätevää, mutta.. Ja opettaja näkee, kuka on tehtävän tehnyt ja koska on deadline jne. Onneksi ruotsinopettaja on luonut linkkejä myös ulkoisiin medialähteisiin, joita ilmeisesti oppilaat käyvät katsomassa ja kommentoivat? Paljon järkevämpää olisi, että oppilaat etsivät analyyttisellä otteella itse materiaaleja verkosta, kommentoivat niitä keskenään, analysoivat, liittävät (esim. tässä järjestelmässä linkittäen) niitä toisiin niihin liittyviin materiaaleihin jne. Lukioikäisillä on tähän valmiudet. He ovat fiksuja, antakaa heidän olla oma-aloitteisia, tukekaa prosesseja sisällön tarjoamisen sijaan.

Videoista tulee helposti kuva, että opettajan tehtävänä nähdään materiaalien jakaminen ja suoritusten monitorointi? No, toivottavasti tehtävien luonne kuitenkin tukee jotenkin yhteisöllistä, itseohjautuvaa, omistajuutta, osallistumista, toimijuutta, olennaisia metataitoja tukevaa oppimista. Dokumentti- ja kansiohierarkiat vain tunnetusti piilottavat aktiivisen toiminnan aika tehokkaasti. Tila vaikuttaa hyvin suljetulta ja opettajajohtoiselta. Olen mielelläni väärässä.

Järjestelmä varmasti helpottaa opettajien ja oppilaidenkin perinteistä koulutyöskentelyä, kuten tehtävien palauttamista, tehtävien saamista opettajilta, hallintaa jne. Eli opiskelun hallintaa ja sisällön jakamista. Kätevää, mutta tämä ei ole sitä, mitä oppimistutkimuksessa ja pedagogiikan kehittämisessä kutsutaan uuden vuosituhannen taidoiksi, ja myös oppimiseksi. Positiivista on mahdollisuus opettajille jakaa keskenään materiaalejaan, ehkäpä joskus tuottavat jotain yhdessäkin. Järjestelmän linkitys LiveOffice-sovelluksiin mahdollistaisi paremmin yhteisöllisen tuottamisen.

Videoissa perustellaan tietoverkkojen käyttöä nimenomaan opiskelun – nimenomaan opintosuoritusten tekemisen hallinnan helpottamisena. Siihen ratkaisu soveltuu varmasti mainiosti. Sen rinnalle vain tarvittaisiin todellinen, itseohjautuvaksi, oma-aloitteiseksi, elinikäiseksi oppijaksi kasvamista tukeva metataitoja kehittävä ratkaisu. Onneksi tällaisia on Suomen lukioissa jo paljon.

10 vuotta sitten oppimisalustoja myytiin näillä argumenteilla, mutta todellisuudessa tämä toimi harvoin ja tuki huonosti todellista oppimista, etenkään lukiotasolla ja siitä ylöspäin. Korostan, että näkemykseni perustuu vain kyseisten videoesittelyjen katseluun ja tuotteen kuvauksen lukemiseen. Toivon hankkeelle kaikkea hyvää, ja ehkäpä yliopistoyhteistyö tuo uutta, oppimista tukevaa näkökulmaa hankkeen toteutukseen. Tämä voi tosin olla vaikeaa dokumentinhallintajärjestelmän avulla .

Luennoin maaliskuussa Vantaan opetusviraston kutsumana kolmena kertana Vesokoulutuksessa suurille saleille täynnä perusopetuksen opettajia. Kyseessä oli kolmen tunnin massaluento aiheesta Sosiaalinen media opetuksessa.  Ohessa esityskalvot, joissa osin samaa kuin aiemmissakin esityksissäni, osin uutta.

Kesälukemista!

Listaan tähän oppimisesta, yleensä pedagogiikasta kiinnostuneille kirjoja, joista itse olen pitänyt tai jotka olen kokenut erityisen hyödyllisinä. Useimmat teokset ovat englanninikielisiä ja osin vanhoja, mutta eivät mielestäni vanhentuneita. 1980-90 -luvun teoksia tulee tietenkin katsella ”aikaa ennen Internetin valtavaa kasvua” -silmillä. Toki merkittäviä teoksia tehtiin jo ed. vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla (esim. Dewey, Vygotsky, Piaget..). Google booksista saa helposti yleiskuvan useimmista kirjoista, alla olevista osan kohdalla linkki sinne.

Nämä ovat siis henkilökohtaisia suosikkejani, joihin olen tutustunut. Lisätä voisi vaikka mitä ja keitä merkittäviä kirjoittajia, toki. Olisikin kiva kuulla vastavuoroisesti vinkkejä.

**Anderson, T. & Elloumi, F. 2004. Theory and Practice of Online Learning.

- Pyrkii luomaan teoreettisia perusteita verkko-oppimiselle. Laaja teos pdf-muodossa, jossa 15 artikkelia.

**Bereiter, C. 2002. Education and Mind in the Knowledge Age.

- Tiedonrakennusmetaforan toisen kehittäjän teos tietoyhteiskunnan taidoista ja tietokäsityksestä. Pyrkii etenkin kumoamaan vanhaa tiedonhankintametaforaa. Tämä teos vaikutti omaan oppimiskäsitykseeni vahvasti aikoinaan.

**Bransford, J.L., Brown, A.L. & Cocking, R.R. 2000. How People Learn. Brain, Mind, Experience, and School.

• Oppikirjamainen perusteos oppimisen ymmärtämiseen.

**Brown, J.S., Collins, A. & Duguid, P. 1989. Situated Cognition and the Culture of Learning. Educational Researcher 18, 32-42.

- Yksi eniten siteeratuimpia artikkeleja sosiaalisesta ja tilannesidonnaisesta oppimisesta.

**Csikszentmihalyi, M. 1996. Creativity. Flow and the psychology of discovery and invention.

- Herra C:n. kirja luovuudesta ja Flowsta lähestyy ”virtauskokemusta” tutkimalla ja kertomalla siitä, miten lahjakkaat, menestyneet ihmiset saavuttavat luovan toiminnan tilan.

**Dilllenbourg , P. 1999. Collaborative learning: Cognitive and computational approaches.

- Yhteisöllisen, tietokone- ja tietoverkkoavusteisen oppimisen perusteoksia.

**Freire, P. 1970 (suom. 2005). Sorrettujen Pedagogiikka.

- Kriittisen pedagogiikan ehkä merkittävin teos.

**Gardner, H. 1984. The Mind’s New Science. A History of the Cognitive Revolution.

- Kasvatuspsykologian merkkiteoksia. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua myös Jerome Brunerin teoksiin, etenkin the Culture of Education (1996).

**Hakkarainen, K., Lonka, K. & Lipponen, L. 2004. Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä.

- Mielestäni edelleen paras suomenkielinen oppikirja ja perusteos oppimisen ja sen prosessien ymmärtämiseen.

**Hutchins, E. 1995. Cognition in the Wild.

- Tutkimus & kertomus siitä, miten sotalaivalla toiminta, tehtävät ja asiantuntijuus jakautuvat ja hajautuvat eri ihmisten ja välineiden kesken. Hutchins on hajautetun kognition käsitteen kehittäjiä.

**Illich, Ivan. 1971. Deschooling Society.

- Kriittisen pedagogiikan perusteoksia, jossa pohditaan koulujärjestelmän totaalista uudistamista. Edelleen ajankohtainen.

**Jonassen & Land 2000. Theoretical foundations of Learning Environments.

- Oppimisympäristöjen ja verkko-oppimisympäristöjen teoerettista perustelua eri kirjoittajien toimesta.

**Lave, J. & Wenger, E. 1991. Situated Learning. Legitimate peripheral participation.

- Tilannesidonnaisen, yhteisöllisen ja osallistuvan oppimisen perusteos.

**McGilly, K. 1994. Classroom Lessons: Integrating Cognitive Theory and Classroom Practice.

- Monipuolinen artikkelikokoelma täynnä huippunimien kirjoituksia mm. sosiaalisesta oppimisesta ja tietokone- ja verkkoavusteisen oppimisen alkuvaiheista.

**Norman, D.A. 1993. Things That Make Us Smart. Defending Human Attributes in the Age of the Machine.

- Hauska kirja ympärillämme olevien välineiden merkityksestä toiminnalle ja oppimiselle. Puolustaa mm. informaalia oppimista ja luo v. 1993 kiintoisia tulevaisuuskuvia, joita nyt voi peilailla.

**Resnick, L.B. 1989. Knowing, Learning, and Instruction.
**Resnick, L.B. 1991. Perspectives on Socially Shared Cognition.

- Nämä kaksi Resnickin toimittamaa teosta ovat erittäin hyvää lukemista, jos haluaa hyvän pohjan yhteisöllisen oppimisen ymmärtämiseen. Nämä olivat 90-luvulla ne teokset, jotka tutustuttivat minut oppimisen teorioihin ja tutkimukseen.

**Robinson, Ken. 2001. Out of Our Minds. Learning to be Creative.

- Tämä teos yhdessä 2009 ilmestyneen The Element -teoksen kanssa saavat kenen tahansa vähänkään oppimisesta ja luovuudesta kiinnostuneen hymyilemään ja ehkäpä myös ajattelemaan toisin. Täyttä asiaa, kovin teoreettista, myös viihdyttäviä, täynnä erilaisia erimerkkejä todellisesta oppimisesta.

**Salomon, G. 1993.  Distributed cognitions. Psychological and educational considerations.

- Yksi 1990-luvun tärkeimmistä kirjoista, mielestäni, on täynnä käänteentekeviä artikkeleja hajautetusta asiantuntijuudesta ja yhteisöllisestä oppimisesta, myös teknologiaa hyödyntäen.

**Sfard, A. 1998. On Two Metaphors for Learning and the Dangers of Choosing Just One. Educational Researcher 27 (2), 4-13.

- Tiedonhankinta- ja osallistumismetaforien vertailua. Merkittävä artikkeli, jossa yritettiin saada pitkään jatkunut debaatti oppimisen kognitiivisesta ja sosiaalisesta merkityksestä loppumaan.

**Siemens, G. 2004/2005. Connectivism: A Learning Theory for the Digital Age.

- Verkostoyhteiskunnan oppimiskäsityksen perusteos, josta Siemens on johdatellut useita uudempia kirjoituksia, mm. Handbook for Emerging Technologies in Learning.

**Wenger, E. 1998. Communities of practice: Learning, meaning, and identity.

- Käytäntöyhteisöteorian perusteos, jatkoa Laven ja Wengerin teokselle yllä. Kaikki Wengerin teokset ovat suositeltavia, Cultivating Communties of Practice etenkin yritysten tiedonhallinnasta ja oppimisesta kiinnostuneille.

**Vygotsky, L.S. 1978. Mind in Society: The psychology of higher mental functions.

- Yhteisöllisen / sosiaalisen oppimisen perusteos tuskin esittelyjä kaipaa.

Ja jos vuorovaikutus koulussa kiinnostaa, suosittelen Neil Mercerin teoksia 90-00-lvuvuilta.

Kirjojen vuosiluvuista huomaan, että nykyään tulee luettua selvästi enemmän artikkeleja ja blogikirjoituksia verkosta. Tieto on sirpaleisempaa. Hankin kuitenkin juuri viisi oppimista, luovuutta tai asiantuntijuutta käsittelevää kirjaa kesälukemiseksi. Kirjoilla on myös tärkeä merkitys kokonaisuuksien hahmottamisessa.

Menestys Pisa-tutkimuksissa on ollut Suomelle tärkeää, ja Pisatulokset vaikuttavat varmasti kansalliseen itsetuntoomme. On esitetty pelkoja siitä, millaiset tulokset seuraavalla kierroksella on tulossa.Kiitos menestyksestä kuuluu varmasti hyville opettajille. Toisaalta, kyseessä on vain yksi testi, joka on selvästi soveltunut Suomen tyyppiseen yhteistkuntaan ja koulujärjestelmään. Pisasta puhutaan paljon, mutta monelle on varmasti epäselvää, mitä se pyrkii mittaamaan ja minkälainen testi on.

PISA (Programme for International Student Assesment) on OECD:n vuonna1997 kehittämä koulutusjärjestelmän vaikuttavuuden monitorointiin erikoistunut testi. Kokeet suoritetaan joka kolmas vuosi samanaikaisesti tilastolisesti valitulle joukolle 15-vuotiaita oppilaita (4500-10 000) yli 60:ssa pisamaassa ja partnerimaissa. Sen perimmäinen tarkoitus on ollut hankkia vertailutietoa eri maiden koulutusjärjestelmistä, mutta toisaalta myös tarjota jäsenmaille mahdollisuuksia kehittää omaa koulutusjärjestelmäänsä tulosten perusteella. Mutta halutaan tai ei, se on myös kilpailu, etenkin voittajien mielstä!!

Pisa ei pyri pelkästään testaamaan koulussa opitun muistamista kokeessa, vaan ”keskittyy tarkastelemaan nuorten kykyä käyttää tietoaan ja taitojaan todellisen elämän tilanteissa”, käsitteiden ymmärrystä ja opiskelumotivaatiotakin. Myös virallisen opetuksen ulkopuolella opittua voi siis hyödyntää.

Eri vuosina testeissä on painotettu eri osa-alueita (luonnontieteet-matematiikka-lukeminen), vaikka kaikki mainitut alueet ovatkin olleet mukana. En tiedä tarkkaan, miten esim. kulttuurinen osaaminen ja luovuus on näkynyt testeissä. Testin tekemiseen on osallistunut suuri määrä kv-asiantuntijoita, ja sitä on kehitetty vuosien varrella. Testi kestää kaksi tuntia.

Testit tehdään paperilla ja kynällä, mutta 2009 mukana on myös jakso, jossa arvioidaan ”elektronisten tekstien lukemista ja ymmärtämistä”. TVT-taitojen testaamista lisätään vuoden 2012 tutkimuksessa. Testiä voi tarkastella tästä (engl. pdf). Tarkastelu osoittaa, että päättelykyvyllä ja ymmärtämisellä on siinä suuri painoarvo.

PISA-kritiikkiä

Professori Kirsti Lonka totesikin Ylen Aamutv:ssä (17.5.10)  lyhyen koulupäivän korreloivan tuloksiin, kun nuorilla on elämässään paljon epämuodollisen oppimisen konteksteja ja mahdollisuuksia. Toisaalta Suomi pärjää huonosti kouluviihtyvyyskyselyissä – olisiko tälläkin jotain yhteyttä Pisatuloksiin, ken tietää. Lonka varoitti tuudittautumasta hyviin tuloksiin ja kuvittelemasta, että koulua ei tarvitse enää muuttaa.

Miten hyvin yksi koetilanne voi ylipäätään testata oppimista kovinkaan mittavasti? Miten paljon se kertoo tulevaisuuden yhteiskunnassa menestymisen mahdollisuuksista, kuten PISA esittää yhdeksi tutkimuksen tavoitteista.

Kriitiikkiä PISA-testejä kohtaan on esitetty valtavasti. (esim. tässä, tässä ja tässä ).

Harvassa ovat kokeet, joissa pärjääminen ei ainakin osittain johtuisi hyvistä kokeissa pärjäämisen taidoista. Testit ovat aina kulttuurisidonnaisia, ja tietyissä maissa on varmasti totuttu tekemään tietyn tyyppisiä kokeita. Testit mittaavat siis myös sitä, miten hyvin ollaan sopeuduttu opetukseen ja kyseisenlaisten testien suorittamiseen. Norjalaisten mukaan vuoden 2006 testi oli käännetty heikosti ja oli sekava ja vaikeasti ymmärrettävä. Kysymyksiä on syytetty myös poliittisiksi. Suomalaisten menestystä on taas perusteltu mm. homogenisellä koulutusjärjestelmällä ja vähäisellä taustaltaan vieraskielisellä väestöllä. Kritiikki on varmaan osin kateutta, osin oikeutettua.

Testin soveltumista samalla tavalla kaikkien 60 maan toimintakulttuuriin tasapuolisesti voidaan pitää epätodennäköisenä. Myös motivaatio voi vaikuttaa, samoin kokeen suoritusajankohta lukuvuoden osalta. Suomen 15 vuotiaat voivat olla motivoituneita, kun edessä on hakeminen toisen asteen opintoihin. Joissain maissa 15-16 vuotiaat ovat jo toisella asteella (yläikäraja on 16v2kk). Mutta varmasti hyvät opettajat ja suhteellisen tasapuolinen koulujärjestelmä takaavat keskimäärin hyvän tuloksen testeissä.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että todellista oppimista ja koulujärjestelmän vaikuttavuutta voidaan mitata vain pintapuolisesti ja hetkellisesti Pisan kaltaisilla testeillä.  Todellista oppimista voi mitata paremmin tai ainakin pisatyyppisten testien lisäksi tarkastelemalla oppimisen prosesseja, aktiivisuutta, osallistumista, tiedonrakentelukykyä, itseohjautuvuutta ja niin edelleen. Todellinen oppiminen näkyy sitten myöhemmin työelämässä, innovaatioissa, hyvinvoinnissa ja yleensä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Voidaan myös kysyä, miten paljon PISA ohjaa meilläkin sitä, miten ja mitä opiskellaan? Ylioppilaskirjoitukset tekevät sitä joka tapauksessa jo paljon. Tuoko PISA lisää kilpailumeinikiä oppimiseen ja ohjaa siten oppimisen sisältöjä ja tavoitteita? Jos Pisassa pärjääminen on tärkeä kansallinen ylpeydenaihe, ja jos sillä on vielä merkittävää taloudellista merkitystä, eikö se väkisinkin ohjaa pärjäämään ja etenkin kilpailemaan kyseisessä tutkimuksessa?

Joka tapauksessa yksittäinen tutkimus on saanut valtavasti koulutuspoliittistakin painoarvoa.

Tarkempi kuvaus uusimmasta testistä (292s) löytyy OECD:n sivuilta.
2009: http://www.oecd.org/document/44/0,3343,en_2649_35845621_44455276_1_1_1_1,00.html

ja http://www.oecd.org/dataoecd/47/23/41943106.pdf

http://ktl.jyu.fi/ktl/pisa

Kirjoitin muutama päivä sitten pitkähkön kirjoituksen sosiaalisen median mahdollisuuksista – korostan nimenomaan mahdollisuuksista – oppimisessa ja opetuksessa. Tässä aiheeseen liittyvä esitys, joka on hieman muokattu Aurinkolahden peruskoulussa 28.4. pitämästäni esityksestä.

Koulutusteknologiaa on pyritty kehittämään ja myös perusteltu pedagogisista lähtökohdista, oppimistutkimukseen nojaten. Monet sovellukset ovat saaneet alkunsa jostakin pedagogisesta mallista tai metodista. Kuitenkaan näille asetettuja pedagogisia tavoitteita ei ole aina saavutettu, mikä on voinut johtua teknisestä toteutuksesta, käytettävyydestä, pedagogisesta näkökulmasta ja etenkin toimintakulttuurista (esim. opettajajohtoista toimintaa, palautetaan tehtäviä, vastataan (monivalinta)kysymyksiin). Sosiaalinen media palveluineen tarjoaa aikaisemmin käytettyä opetusteknologiaa paremmat mahdollisuudet saavuttaa näitä tavoitteita ja toteuttaa pedagogisia malleja.

Kirjoittelen tässä yhtä näkökulmaa, asiaahan voi katsoa pedagogiikankin kannalta monesta näkökulmasta, kuten pohtia, miten erilaisia oppimisen malleja voisi toteuttaa sosiaalisen median avulla (esim. Tutkiva oppiminen, PBL) tai tarkastella, mitkä sovellukset soveltuvat eri pedagogisiin näköulmiin ja käyttötarkoituksiin. Näistä lisää myöhemmin.

Sosiaalinen media voi mahdolistaa..

1. prosessimaisen työskentelyn ja oppimisen sekä sen tukemisen,
2. yhteisöjen/ verkostojen jäsenten asiantuntijuuden esiin tuomisen ja sen kollektiivisen hyödyntämisen,
3. tarpeeksi suuren kognitiivisen diversiteetin: Sosiaalinen media voi tarjota pääsyn yhteisöihin, joissa on erilaisia mielipiteitä, näkökulmia, kokemuksia, erilaista tietoa, sekä mahdollisuuksia hyödyntää verkostojen hajautettua asiantuntijuutta ja kasvaa jäseneksi erilaisissa käytäntöyhteisöissä  ja verkostoissa,
4. oppijalähtöisen, itseohjautuvan toiminnan, sekä erityisesti
5. osallistumisen, omistajuuden ja läsnäolon tunteen ja niiden tarjoamat mahdollisuudet (ks. alla tarkemmin).

Osallistuminen toimijalähtöisesti

• Opitaan osallistumalla verkostojen ja käytäntöyhteisöjen toimintaan. Yhteisöjen tai verkostojen rajat eivät ole selkeitä, eikä osallistuminen ajalla tai muutenkaan ylhäältä määriteltyä. Verkostot ja yhteisöt ilmenevät  eri tavoin eri ihmisille, kuten myös eri konteksteissa ja sovelluksisa (vrt. twitter, facebook, ning-sometu..)
• Sosiaalisen median avulla toimivat yhteisöt/verkostot voivat olla hyvinkin hedelmällisiä resursseja ja oppimisympäristöjä. Verkostot rakentavat tietoa, vaikka kaikki tiedollinen kehitys ei tulisikaan esiin yhdessä keskusteluketjussa näkyvän vuorovaikutuksen muodossa.
• Twitter voi olla esimerkki hyvin löyhästä verkostosta, joka koko ajan elää, jossa verkosto on yksilön itse muodostama (omistajuus, itseohjautuvuus!). Twitter-verkostoissa asiantuntijuus on ikään kuin lomittaista, hajautettua ja asiakohtaista sekä myös ”hetkeen” sidottua. Osallistumalla ja seuraamalla opitaan koko ajan heikkojenkin sidosten kautta.
• Sometu on taas hyvä esimerkki laajemmasta käytäntöverkostosta, jolla on selkeämmät rajat.
• Osallistumisen tulisi olla vastavuoroista: jos kaikki tarjoaisivat avoimesti asiantuntijuuttaan, kaikki voisivat siitä myös tasapuolisemmin hyötyä. Voidaan oppia myös huomioimaan toisia ihmisiä.
• Esim. koulussa oppimistoimintaa voidaan hajauttaa opiskelijoiden keskuuteen, jakaen erilaisia rooleja niin, että kaikki osallistuvat informaatiota ja havainnollistavia esimerkkejä etsien ja esittäen.
• Yksilöt eivät varsinaisesti tuota tietoa sosiaalisen median kulttuurissa, vaan tieto ja käsitykset muodostuvat informaation sosiaalisen käsittelyn kautta, on George Siemens monesti todennut.

Omistajuus

• Sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden siirtää omistajuutta kaikille osallistuville toimijoille sekä hajauttaa myös vastuuta koko yhteisöstä, sen oppimisesta ja kasvusta.
• Omistajuus on lähtökohta oma-aloitteiselle toiminnalle, joka taas on lähtökohta luovalle toiminnalle ja myös todeliselle oppimiselle.
• Oppimaan oppimisen, verkostoitumisen ja uuden oppimisen taito lähtee kyvystä ajatella itsenäisesti ja olla oma-aloitteinen. Nämä ovat tulevaisuuden ja kasvun kannalta tärkeitä taitoja. Sosiaalinen media voi auttaa kehittämään itsenäistä ja oma-aloitteista toimintaa.
• Kyky ajatella itsenäisesti on demokratiankin kannalta olennainen taito.
• Omistajuuden tunne voi olla merkki sisäisestä motivaatiosta tai voi johtaa siihen. Sisäinen motivaatio taas edistää todellista oppimista tai on jopa lähtökohta sille. Ulkoinen motivaatio taas viittaa usein suorittamiseen, suorituskeskeisyyteen, jolloin tavoitteena ei ole oppia.
• Myös serendipiteetille tulee uusia mahdollisuuksia (voi löytää sattumanvaraisesti tietoa, kontakteja, ideoita, kun itsellä on enemmän kontrollia toiminnastaan). Itse usein löydän tietoa twitterin kautta joko siihen törmäten tai kysyen.
• Omistajuuden siirtyminen voi edesauttaa myös epämuodollisten ja muodollisten toimintaympäristöjen lähentymistä ja voi auttaa muodostamaan kokonaisvaltaista oppimisympäristöä.
• PLE:n eli henkilökohtaisen oppimisympäristön rakentaminen on osoitus oma-aloitteisuudesta ja voi myös lisätä omistajuuden tunnetta oppijassa.

Läsnäolo

• Läsnäolon tunne on lähtökohta yhteisölliselle toiminnalle. Ilman sitä on vaikeampi saada aikaan aktiivista ja (hyödyllistä) vuorovaikutusta. Oppimisalustoja hyödyntävillä kursseilla on tullut esiin, että opettaja tai muut opiskelijat eivät “näytä olevan läsnä”, jolloin syntyy tunne eritäytyneestä yksilöopimisesta.
• Läsnäolo luo tunnetta huomioiduksi tulemisesta ja kuulumisesta eri yhteisöihin tai verkostoihin. Yhteisö/ verkosto voi olla hyvin löyhä, kuten blogosfääri tai Twitter seurattavien/seuraajien verkosto.
• On vähintään yhtä tärkeää luoda yhteyksiä eri asiantuntijoihin ja saada käsitys heidän osaamisestaan (olivat ne sitten kavereita, opettajia, tutkijoita yms.) kuin löytää verkosta valmista tietoa ja materiaalia.
• Jos oppijalla on tarpeeksi suuri kriittinen massa läsnä (esim. Twitter, Facebook), on mahdollista saada vastaus kysymyksiin, mahdollisuus oppia jatkuvasti seruaaamalla keskusteluvirtaa, ja mahdollisuus myös tarjota omaa asiantuntijuuttaan avoimesti olemalla läsnä.
• Se ei saisi tarkoittaa sitä, että kenenkään tulisi olla jatkuvasti “läsnä”. Myös Twitter pitää osata sulkea .

Avoimuus

• Tiedon avoimuus: ajatuksia, ideoita ja käsityksiä ei pantata. Avoimuuteen liittyy myös usein ripaus altruismia. Siihen liittyy myös muiden kunnioittaminen, erityisesti tekijänoikeudet huomioiden.
• Inhimmilliset toimijat & verkostot voivat auttaa avointen materiaalien löytämisessä ja validoinnissa.
• Avoimuus luo mahdollisuuksia toteuttaa Ilmiöpohjaista, tilannesidonnaista, autenttista oppimista, Internetin globaaleissa verkostoissa.

Arviointi
ks. blogikirjoitukseni aiheesta

• Arviointikulttuuri ja säädökset määrittelevät hyvin pitkälti sitä, miten opiskellaan ja mitä varsinaisesti opitaan.
• Arvioinnin kohteena voi olla ja tulisi olla oppimistoiminnan aikana tapahtuvat prosessit, oppilaiden aktiivisuus, vastavuoroisuus, osallistumisen, omistajuuden ja läsnäolon osoittaminen. Oppilasta voidaan arvioida hänen kontribuutioidensa laadun ja määränkin mukaan.
• Toiminnan aikana tapahtuu prosesseja, jotka eivät välttämättä näyttäydy heti mitattavina oppimistuloksina, vaan yleisenä kasvuna. Todellista oppimista onkin erittäin hankala mitata välittömästi  testaamalla. Se näkyy yksilön toiminnassa, asiantuntijuudessa, osaamisessa ja yleensä taidoissa kautta elämän. Tästä syystä tulisikin pyrkiä tutkimaan ja kehittämään opetus- ja opiskelumetodeja sekä arviointimuotoja, joiden voidaan katsoa johtavan todelliseen oppimiseen.

Tarjosin tässä luvattoman pitkässä kirjoituksessa yhtä näkökulmaa, jolla voidaan perustella sosiaalisen median käyttöä opetuksessa ja opiskelussa, ja joka voi toimia myös alustana kurssisuunnittelussa. Esitän jatkossa myös muita näkökulmia ja olen erityisen kiitollinen kommenteista, ja olen tietenkin valmis muokkaamaan listoja, mikään teesi tämä ei ole .

Viime päivinä eri blogeissa on herännyt keskustelua Someväsymyksestä, Sosiaaliseen mediaan liittyvästä hypestä ja ylikuormituksesta. Allekirjoitan monet näistä väitteistä ja väitän kirjoittaneeni asiasta kriittisesti (toivottavasti en liian kyynisesti!) aiemminkin. Olen silti sitä mieltä, että suunta verkon käyttökulttuurissa on oikea, pitää vain karistella hypet jaloista ja pyrkiä keskittymään olennaiseen. Lienee selvää, että tänä päivänä sosiaalinen media on myös markkinointitermi: koulutusteknologian kentällä se myy paremmin kuin tvt ja yrityksissä paremmin kuin tietojärjestelmät perinteisessä mielessä. Moni siis on “sosiaalisen median asiantuntija”, koska se nimike toimii markkinoilla!

Pohdiskelen tässä, mikä lopulta on muuttunut, jos tilannetta vertaa 5-10 vuoden takaiseen toimintakulttuuriin verkossa, niin oppilaitoksissa, yrityksissä kuin vapaa-ajan sektorilla. Ja teen tämän nyt epätrendikkäästi blogissa ihan ajatusvirtana, liian pitkänä tekstinä .

Mielestäni merkittävin ns. sosiaalisen median tuoma muutos liittyy joskus 2007 esittelemääni POP-malliin (Participation, Ownership, Presence), siihen, että valtavirrat osallistuvat entistä enemmän verkossa aktiivisina toimijoina, joilla on aiempaa enemmän omistajuutta tästä toiminnasta ja he ovat enemmän läsnä, ”framilla”, tavoitettavissa ja tavoittamassa. POPiin oli selvä tilaus olemassa jo vuosikymmenen puolivälissä, kun alkoi käydä ilmeiseksi, ettei oppimisalustoilla, staattisilla www-sivuilla tai vanhakantaisilla ja johtolähtöisillä intraneteillä voida saavuttaa niitä tavoitteita, joita oppimis- ja viestintätutkimus – tai talouskasvu – on kullekin toiminnalle asettanut.

Mikä on muuttunut opetussektorilla?

Ennen sosiaalisen median vyöryä valtavirtaan, verkko-opiskelu ja -opetus tarkoitti toimimista oppimisalustoissa – ja tarkoittaa tietysti pikälti edelleen. Jaottelin aikoinaan väikkärissäni oppimisalustaperustaisen toiminnan

1. opiskelun hallintaan (mm. ilmoitukset, kysymykset keskustelueilla esim. tehtävistä, kalenterit, tehtävien palautukset, suoritusmerkinnät), Tähän ne soveltuivat parhaiten.
2. materiaalin jakoon (valmiit oppimateriaalit esim. html-sivuina alustassa) ja
3. vuorovaikutukseen (keskustelut esim. annetuista tehtävistä keskustelualueilla). Tässä harvoin onnistuttiin tavoitteiden mukaisesti.

Epämuodollisen toiminnan ja tarvelähtöisen oppimisen alueilla toimittiin mm. verkkoyhteisöissä, jotka olivat usein erikoistuneita johonkin tiettyyn aihealueisiin, sekä tietenkin IRC:issä, messengereissä, chatissa jne. Ja tietysti toimitaan edelleen. Mutta näistä palveluista ja toimintamuodoista ei juuri julkisuudessa enää hirveästi puhuta.

Opetussektorilla sosiaalinen media on pitkälti augmentoitua ja brändättyä tieto- ja viestintäteknologiaa. Verrattuna oppimisalustoihin tai yritysten intraneteihin, palveluista tekee sosiaalista mediaa aktiivisempi osallistuminen, läsnäolon tunne ja joskus myös epämuodollisen toiminnan lisääntyminen, omistajuuden siirtyminen osin osallistujille (siis POP). Toiminta ei ole enää piilossa keskustelualueiden viestijonoissa tai opiskelijoiden kansioissa.  (VRT Ning vs. Moodle/Optima jne.) Opiskelijoiden asiantuntijuus voi tulla sosiaalisen median myötä paremmin näkyviin ja he voivat myös helpommin hyödyntää toistensa osaamista ja olla vuorovaikutuksessa. Läsnäolon tunne verkkoympäristöissä voi aktivoida toimimaan ja opiskelemaan, voidaan helpommin törmätä sattumanvaraisestikin uuteen tietoon ja uusiin ideoihin. Omistajuuden siirtyminen taas voi edistää luovaa ja oma-aloitteista toimintaa ja niin edelleen. Toisen blogikirjoituksen paikka.

Entä muutos yrityksissä ja muissa organisaatioissa?

Suurempi muutos saattaa olla tapahtumassa markkinoinnin ja yleensä yritystoiminnan alueella, jossa viestintä on ollut epämuodollisen toiminnan alueita enemmän yhdensuuntaista, asiakkaat yrityksille etäisempiä kuin nykyään niissä yrityksissä, jotka menestyksekkäästi hyödyntävät sosiaalista mediaa. Yrityksiä kehoitetaan menemään sinne, missä asiakkaatkin ovat, lukevat he sitten naistenlehtiä, sanomalehtiä, katsovat TV:tä tai viestittelevät Facebookissa. Yritysten sisäisessä toiminnassa on merkittäviä mahdollisuuksia osallistaa henkilöstöä lisäämällä tunnetta omistajuudesta ja läsnäolosta sekä mahdollisuuksia yrityksen henkilöstön hajautetun asiantuntijuuden hyödyntämiseen.

Omasta näkökulmastani osa yrityksistä kyllä ratsastaa (ja varmasti rahastaa) suurella hypellä ja lauseilla, joiden mukaan kukaan ei voi olla ulkona sosiaalisesta mediasta (oli sitten se Penan putkifirma tai iso mediayritys). Luodaan imago übercoolista maailmasta, jossa “kaikki jo ovat, mikset sinäkin” jne. (tulee mieleeni ajat -90-luvulla, jolloin firmat rahastivat html-sivujen tekemisellä). Mutta osa yrityksistä tekee oikeasti merkityksellistä ja laadukasta työtä, jossa panostetaan tutkimuspohaisen tiedon hyödyntämiseen ja yrityksille soveltuvien ratkaisujen räätälöintiin.

EDIT: em. väite übercooliudesta ja jatkuavasta toitottamisesta “junasta putoamisesta” perustuu omiin mielikuviini eräiden yritysten tavasta markkinoida sosiaalista mediaa. Nämä ovat toki merkittävässä vähemmistössä, mutta ovat melko äänekkäitä, lupaavat paljon. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu. Isolla osalla Someyrittäjistä on pitkä kokemus ja tausta, joka luo heistä ammattimaisen kuvan. En ole markkinoinnin asiantuntija, katselen ulkoapäin.

Merkittävänä muutoksena voidaan nähdä myös jatkuvan läsnäolon vaatimus sekä vaatimus tehdä merkittävä määrä töitä ilmaiseksi, jotta saisi palkkiollista työtä. Huomasin tämän, kun vietin useita kuukausia poikani kanssa kotona, enkä osallistunut täyspäiväisesti juuri silloin nousuun räjähtäneeseen somemaailmaan. Vaikka ”näitä juttuja” olen pitkään tehnytkin (tosin pääosin kv-ympyröissä, englanniksi blogaten ja kirjoittaen), niin melko outsideriksi väkisin jäi, kun ei ollut joka päivä tweettaamassa. Toisaalta Twitter lyhyine viesteineen auttoi pysymään kartalla päivien aikana paremmin, kuin jos olisi ollut pelkän iltalukemisen varassa. Näen kyllä merkittäviä hyötyjä ja mahdollisuuksia sosiaalisen webin alueella (eikun siis median..), ja olen niistä aiemmin kirjoittanut ja kirjoitan jatkossa, vältän toistoa tässä.

Selvä kehityssuunta on ollut myös blogikirjoitusten väheneminen, niiden lukemisen merkittävä lasku ja käyttäjien siirtminen pitkälti kuvia ja iskulauseita sisältävien Slideshareprsentaatioiden, videoleikkeiden ja tietysti Twitterin pariin. Jos olisi tehnyt sosiaalisen median tuomasta muutoksesta hienoin metaforakuvin varustetun Slidesharepresen, olisin saavuttanut 5-10 kertaisen määrän lukijoita – mutta se nyt ei ole tavoitteena ja taidokkaan presen tekeminen olisi kyllä vienyt myös 5-10 kertaisen määrän aikaa .

Sosiaalisen median maailmassa toimijan aiemmat teot (vaikkapa julkaisut, tutkinnot jne) eivät ole kovinkaan merkityksellisiä, vaan enemmän painoarvoa tulee twitteraktiivisuudesta, presentaatioista ja yleensä näkyvyydestä tässä ja nyt. Monille seuraajien määrä merkitsee paljon. Kukin tarvitsemme hyväksyntää työllemme, ja onkin positiivisessa mielessä mielenkiintoista miten monille tämä seuraajien määrä, retweetit ja erityisesti kollegojen tarjoama hyväksyntä ovat taloudellisen hyödyn rinnalla tärkeitä tai jopa sitä tärkeämpiä motiiveja toimia aktiivisesti sosiaalisessa mediassa.

Kuten moni on jo varmasti lukenut, Opetusministeriö on tehnyt ehdotuksen, jonka mukaan yliopistojen pääsykokeita poistettaisiin ja opiskelijavalinnat tehtäisiin yo-kirjoitusten perusteella. Tiedote ei kerro, mitä aloja tämä koskisi ja mitä ei.

Ehdotuksessa on joitain hyviä puolia, mutta en lähtisi kannattamaan sitä, sillä pidän ylioppilaskirjoituksia muutenkin ongelmallisina, kun mietitään, mikä koulun tehtävä oikeasti tulisi olla.

Korkeakouluopiskelussa kaikkein olennaisinta on soveltuvuus ja motivaatio opiskelemaan kyseistä alaa. Se, mitä on tehnyt koulussa, ei saisi vaikuttaa liikaa siihen, mille alalle tulee suuntautumaan.  Harva lukiolainen myöskään oikein vielä tietää, mitä haluaa opiskella. Nuorilta vaaditaan yhä aiempaa kypsymistä.

1-12 luokkien, siis yleissivistävän koulutuksen tulisi olla nimenomaan tulevaisuuden taitoja korostavaa, oppimaan oppimista, yleissivistävää, luovan toiminnan taitoja, sosiaalisia taitoja kehittävää… ei ylioppilaskokeisiin valmistamista. Uudistus siirtäisi koulua entistäkin enemmän suorittavaan suuntaan, jossa niin opettajilla ja opiskelijoillakin olisi jatkuvasti mielessä tulevat kirjoitukset. Koulut kilpailisivat entistä enemmän koetuloksilla ja opettajat valitsisivat opetusstrategiansa entistä enemmän kirjoitusten tuloksiin tähdäten. Ellei sitten kokeita muokattaisi “testaamaan” yhä enemmän ed. mainitsemiani taitoja.

Koe on aina yksi tilanne – niin yo-koe kuin pääsykoekin – jossa pärjääminen ei voi merkitä liikaa. Entä jos on  hieman sairas juuri silloin? Nukkunut huonosti? ihmissuhdeongelmia tms.? Taideaineet kärsivät varmasti. Monen mielestä kannattaa panostaa niihin oppiaineisiin, joista saadut pistemäärät vaikuttavat haluttuihin opiskelupaikkoihin.

Parasta ehdotuksessa on Suomen mallin lähentyminen USAn järjestelmää,  jossa yliopistoissa ensimmäisenä vuonna opiskellaan yleisempiä aineita ja sitten suuntaudutaan johonkin. Näin se soveltuvuus kullekin alalle tulisi selville helpommin. Kaikkiin korkeakouluihin (esim taideyliopistot) tämä ei tietenkään sovellu kovin hyvin.

Onneksi nykyään kirjoituksia voi uusia, arvosanaa parantaa ja kunkin aineen koeajankohdan valita. Tämä taas voisi aiheuttaa sen, että lukiolaiset uusisivat ja uusisivat, kunnes se laudatur sieltä tulisi. Näin pääsykokeiden järjestämisen aiheuttama kuorma siirtyisi yliopistoilta lukioille.

Listaan tässä muutamia käytännön asioita, joita omien kokemusteni mukaan olisi hyvä huomioida oppilaitosten teknologiaperustaisia toimintaympäristöjä valittaessa ja kehitettäessä. Lista perustuu paitsi omiin ja muidenkin tutkimuksiini verkkokursseista, myös kokemuksiini verkkokursseista sekä muutamasta verkko-oppimisympäristöjen ja oppilaitosten intranet-ratkaisujen valinta- ja arviointiprosessista. Lista ei ole kaikenkattava.

1. Verkkoympäristön tulee olla aktiivisessa käytössä ja mukana arjessa.

• Toteutukset, joissa jokin verkkosovellus (etenkin Moodle, Optima, Ning, joskus myös Blogi, Wiki…) on käytössä vain yhdellä tai kahdella kurssilla, saattavat hyvinkin epäonnistua, ellei verkkotoimintaa sidota tiiviisti lähitapaamisiin, tai ellei opiskelija ole sitoutunut ja sisäisesti motivoitunut saavuttamaan kurssin tavoitteita. Kurssi näyttelee liian pientä roolia opiskelijoiden arjessa–>

• Arkifaktori vaikuttaa, opiskelijat priorisoivat, vähämerkityksinen verkkokurssi voi jäädä liikaa taustalle, ryhmätöissä opiskelijat delegoivat ja harvat aktiiviset ovat tuotteliaita (ellei tehtävää jaeta jo opettajan toimesta tarkemmin).

2. Pakollisuus vs. omaehtoisuus

• Yksi tapa varmistaa kurssin aktiivinen toiminta ja osallistuminen, on asettaa mahdollisimman iso osa toiminnasta pakolliseksi. Esim. sulautetussa ts. monimuoto-opetuksessa voidaan määrätä, että täytyy käydä keskustelemassa x kertaa ja esim kirjoittaa tietty määrä tietyn pituisia blogikirjoituksia. Tämä voi tietysti tehdä opiskelusta suorituskeskeistä ja pedagogisesti hyvin perinteistä.

• Pakollisilla ja eksakteilla tehtävillä on mahdollista saada aikaan aktiivista toimintaa, mutta kokemukseni viittaavat siihen, että opiskelutoiminta muuttuu suorittamiseksi ja muut toiminnot jäävät toissijaisiksi.

• Ratkaisu voisi olla opiskelijoiden innostaminen ja suorituskeskeisyyden poistaminen toiminnasta keskittymällä itse prosesseihin eikä lopputuotteeseen, osallistamalla opiskelijat prosessiin ja luomalla yhteisöllisyyden ja vastavuoroisen vastuun tunteen, siirtämällä omistajuutta opiskelijoiden suuntaan, antamalla mahdollisuuksia valita sisältöjä ja toimintatapoja. Arviointimenetelmät ovat ratkaisevassa asemassa.

3. Sosiaaliset houkuttimet

• Erityisesti täysin verkossa järjestettävällä kurssilla tulisi olla jotain sosiaalisia houkuttimia, ettei opiskelu jää pelkäksi tehtävien palautteluksi tai pakollisiksi keskusteluiksi. Perinteisessä koulussa oppilaita motivoivat mm. välitunnit ja yleensä koulukavereiden tapaaminen. On hyvä pohtia, miten tätä toimintaa voisi lisätä verkkoympäristöön.

• Myös opettajan läsnäolo on tärkeää saada näkyväksi. Tämä on tullut esille monissakin tutkimuksissa: opiskelijat todella toivovat, että opettaja näkyisi verkkoympäristössä ja huomioisi heidän toimintaansa. Vaarana on liiallinen opettajajohtoisuus ja suorituskeskeisyys, eli toimitaan vain opettajan mieliksi.

4. Omistajuus, osallistuminen ja läsnäolo

• Omistajuuden tunne: mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä näkee, mitä sisältöjä lukee.

• Tunne osallistumisesta, osallisena olemisesta, tarpeellisuudesta. Näin voidaan saada aikaan oma-aloitteista toimintaa, joka on lähtökohta syvemmälle oppimiselle.

• Muokkausmahdollisuuksia etusivulle: (omat kurssit, omat kiinnostuksenaiheet näkyviin). Suurena kysymyksenä se, viekö liika omistajuuden tarjoaminen väärille poluille.. ts. pelkkään informaaliin toimintaan.

5. Tekninen käytettävyys

• Kertakirjautuminen on edellytys. Opiskelijaa tai opettajaa ei kannata vaatia kirjautumaan useita kertoja päästäkseen lukemaan sähköpostin, vierailemaan verkkokurssin tilassa tai katsomassa kurssitarjontaa ja opintosuoritteitaan. On tärkeää tarjota houkutteleva etusivu, josta opiskelija näkee hänelle ajakohtaisia ja tärkeitä asioita, ja josta käy ilmi, että verkkoympäristössä tapahtuu jotain

• Ei kannata kuitenkaan täyttää etusivua tapahtumilla (kuten esim. Facebook-statuspäivitykset), ettei tule ähkyä ja vaikeuksia valita, mitä sitä nyt seuraavaksi verkossa tekisi.

• Tuttuus: ota huomioon, että se, mikä sinusta tuntuu helppokäyttöiseltä, ei välttämättä ole sitä opiskelijoille. Monet sosiaalisen median ympäristöt voivat vaikuttaa hankalilta aluksi, jos termit tai toimintatavat ovat uusia,

6. Opiskelu- ja opetuskulttuuri selväksi

• Miten suurta muutosta opiskelutavoissa pedagogisesti mielekkään verkko-opiskelun tai monimuoto-opetukseen siirtyminen vaatii?

• Varo Arkifaktoria: Sovita uusi tapa oppia, toimia jne. jollain tavoin kohderyhmän aikatauluihin ja mahdollisuuksiin muuttaa toimintaansa.