Se, miten tietotyöläiset hankkivat tietoa ja oppivat, on muuttunut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Sosiaalisten verkostojen merkitys tiedonhankinnassa ja oppimisessa on kasvanut sosiaalisen median myötä omalta osaltani valtavasti. Kuvaan ohessa sitä, miten itse olen tutkijana, suunnittelijana, kouluttajana ja sittemmin konsulttina hankkinut  tietoa etenkin teknologiaa ja myöhemmin myös sosiaalisia verkostoja hyödyntäen.

Kirjasto tärkein tietolähde

Aloittaessani tutkijan uraa joskus 90-luvun jälkipuoliskolla, ei ollut sosiaalista mediaa siinä mielessä, miten me sen nykyään ymmärretään. Verkossa oli toki 90-l. alkupuolella uutisryhmiä, joissa käytiin keskusteluja, jaettiin ajatuksia ja tiedostojakin . Melko persoonatonta ja satunnaista tekstipohjaista viestintää 9600b/s modeemilla. Selailin yliopiston kirjastossa kortistoja ja etsin Unix-päätteeltä boolean-hauilla kirjallisuutta etsien. Kun löysin tietyn laadukkaan lehdeen, otin niitä kasan pöydälle ja yritin löytää relevantteja artikkeleja, tehden muistiinpanoja ja niin edelleen. Serendipiteetin mahdollisuus oli olemassa, muttei kovin voimakkaana.

WWW: nousu tiedonhankinnassa

Opiskelukaverit ja opettajat toki suosittelivat luettavaa, ja luonnollisesti opiskelukirjat olivat silloin olennaisia tiedon lähteitä. WWW:n myötä alkoi nousta esiin yksinkertaisia sivustoja, joissa oli minullekin kiinnostavaa informaatiota (esim. MIDI:stä, multimediasta). Tein -98 tienoilla yliopistolla projektina Guidonet-linkkilistasivustoa, jonne keräsin eri aihealueista linkkejä. Staattista informaatiota pääosin Altavista-hakujen perusteella. 1990-l. loppupuolella erityisesti WWW- ja multimedia-alan sekä koulutusteknologian konferensseista julkaistiin webissä konferenssipapereita. Vuonna 2002 julkaistun lisurini lähdeluettelossa on näköjään jo runsaasti verkosta löydettyjä lähteitä. Ensimmäisen WWW-konferenssin papereita julkaistiin tietysti www-sivuilla, tosin postscript-tiedostoina. Verkossa oli 1990-lopulla paljon keskustelufoorumeita, joista sai myös mielekästä työhön liittyvää tietoa. Syntyi tiiviimpiä verkkoyhteisöjä ja myöhemmin yhteisöalustoja. Ensimmäiset videovälitteiset tutkijaseminaarit pidettiin meillä vuosituhannen vaihteessa.

Artikkeleita verkosta!

Pikkuhiljaa Internetiin avautui artikkelitietokantoja, joista yliopisto tietysti maksoi kustantajille sievoisia summia. Väitöskirjavaiheessa sain käsiini jo valtavan määrän PDF-muotoisia artikkeleita. Akateemisia blogeja alkoi ilmestyä ehkä v. 2003 tienoilla. Niistä sai akuuttia tietoa ja linkkejä kiintoisin tutkimuksiin. 2005 julkaistun väitöskirjani 14-sivuisessa lähdeluettelossa näyttäisi olevan varmaankin 6-8 sivua verkosta saatuja artikkeleita sekä joitain blogiartikkeleita. Nämä artikkelitietokannat olivat erittäin merkittävä apu tieteellisessä toiminnassa. Sosiaalinen media toi kuitenkin kaikkein suurimman muutoksen tietotyöhön ainakin omalla kohdallani.

Sosiaaliset verkostot tiedonlähteiksi

Nuorena tutkijana tieto tuli käsiini tosiaan pääosin artikkelien ja kirjojen kautta. Niissä olleista viittauksista löytyi taas uusia kiintoisia teoksia. Ymmärrys kasvoi ja tunsin osallistuvani yhteisöllisen oppimisen käytäntöyhteisöön virtuaalisesti. Tiedonhankintani oli sosiaalista siinä mielessä, että suosittelijoina toimivat artikkelien kirjoittajat, jotka siis viittasivat tai referoivat kiintoisia artikkeleita. Kaikki tapahtui tietysti aivan toisenlaisessa “aikaulottuvuudessa”, ja hyvin epäsuorasti. Kirjoituksista oli kulunut aikaa yleensä vuosia ja kukaan kirjoittajista ei tiennyt minun lukevan heidän artikkeleitaan, enkä kyennyt niitä myöskään suoraan kommentoimaan.

Oheisessa kuvassa oma tiedonhankinnan historiani aikajanalla siitä hetkestä, kun aloitin yliopisto-opiskelut.

Osallistuminen blogsfääriin, eli oman toimialueeni bloggaajien kansainväliseen löyhään verkostoon toi suuren muutoksen omaan oppimiseeni ja tiedonhankintaani. Blogeista sai akuuttia ja kiintoisaa tietoa esimerkiksi tutkimuksista, kokeiluista, julkaistuista artikkeleista ja niin edelleen. Pääsin myös osallistumaan oikeasti näihin käytäntöyhteisöihin, mm. kommentoimalla sellaisten ”gurujen” blogeja, jotka muuten olisivat olleet vain nimiä kirjan kansissa.

Seurasin blogeja pääosin iGoogle-palvelun kautta, joka on personoitu portaali, johon tulee uusimmat otsikot haluamiltani kirjoittailta ja lehdistä. iGooglen syrjäytti pitkälti Twitter. Olen valinnut seurattavakseni sellaisia henkilöitä, jotka tarjoavat mielekästä tietoa. Serendipiteetin mahdollisuus on noussut. Twitterin kautta minulla on tavallaan lukemattomia luotettuja tiedonhakijoita, -käsittelijöitä ja suodattajia, jotka tuovat äärelleni suunnattomasti merkityksellistä tietoa. Voin myös esittää kysymyksiä tai testailla omia ideoitani nopean palautteen toivossa.

Google+ tarjoaa mielestäni pääsyn syvemmälle käytäntöyhteisöihin kuin Twitter, koska ihmiset ovat siellä jotenkin enemmän läsnä (laajemmat profiilit, pidemmät viestit) ja viestintä on usein keskustelevampaa. Guruja on helpompi seurata. Jäsenyys asiantuntijaryhmissä Yammerissa on tuonut pääsyn ketterästi kokemusperäiseen tietoon blogeja helpommin ja laajemmin, koska julkaisukynnys on siellä alhaisempi. Välineiden paljouden takia ongelmaksi muodostuu sekaannus siitä, missä kukin tietoa julkaisee. Haluaisin seurata ihmisiä, en välineitä, joissa he saattavat kulloinkin toimia. No, lähitulevaisudessa tämä ei ole enää ongelma.

Delicious-palvelun avulla pääsin näkemään, mitä muut saman linkin tallentanee ova löytäneet, ja sitä kautta löytämään kiintoisia “seurattavia”. Diigo taas on toiminut loistavasti linkkien tallennuksessa ja informaation käsittelyssä, sitä en ole käyttänyt kovinkaan “sosiaalisesti”, kuten en myöskään Evernotea, joka on myös tärkeä tietotyön väline.

iPad toi uuden ulottuvuuden

iPadin hankinta keväällä 2011 toi uuden älykkään tavan saada tietoa Flipboardin ja etenkin Ziten avulla. Zite on oppiva sovellus, joka tuo minulle jatkuvasti uusia julkaisuja valitsemistani aiheista. Voin opettaa sitä tarjoamaan enemmän juuri minua kiinnostavaa materiaalia ja toisaalta se oppii myös itse toiminnastani. Tuloksena on laadukasta materiaalia joka päivä. Tutkijana ZITE ei olisi minua palvellut yhtä hyvin kuin kouluttajana ja konsulttina.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu relevantin informaation suodattaminen ja kyky keskittyä olennaiseen. Informaatiota on helposti saatavilla niin paljon, että on turha kuvitella olevansa kovinkaan hyvin perillä mistään. Verkostot toki auttavat tässä, mutta käytännössä voisin käyttää joka päivä kaiken hereillä olo aikani relevantin ja tuoreen informaation lukemiseen. Ihminen tykkää lukea itselleen kiintoisia asioita, vaikka ne olisivatkin hyvin tuttuja.

Olennaisempaa on saada käsitys siitä, mikä on relevanttia informaatiota ja kyetä liittämään sitä suhteessa jo hallitsemiinsa asioihin ja omiin käsityksiin. Tämä on uuden oppimisen kannalta olennaisin taito. Joka tapauksessa sosiaalinen media on mullistanut tietotyötä valtavasti, voimistaen hajautetun asiantuntijuuden hyödyntämisen mahdollisuuksia ja tuonut meidät askeleen lähemmäksi hyödyntää “kollektiivista älykkyyttä”.

Kesälukemista!

Listaan tähän oppimisesta, yleensä pedagogiikasta kiinnostuneille kirjoja, joista itse olen pitänyt tai jotka olen kokenut erityisen hyödyllisinä. Useimmat teokset ovat englanninikielisiä ja osin vanhoja, mutta eivät mielestäni vanhentuneita. 1980-90 -luvun teoksia tulee tietenkin katsella ”aikaa ennen Internetin valtavaa kasvua” -silmillä. Toki merkittäviä teoksia tehtiin jo ed. vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla (esim. Dewey, Vygotsky, Piaget..). Google booksista saa helposti yleiskuvan useimmista kirjoista, alla olevista osan kohdalla linkki sinne.

Nämä ovat siis henkilökohtaisia suosikkejani, joihin olen tutustunut. Lisätä voisi vaikka mitä ja keitä merkittäviä kirjoittajia, toki. Olisikin kiva kuulla vastavuoroisesti vinkkejä.

**Anderson, T. & Elloumi, F. 2004. Theory and Practice of Online Learning.

- Pyrkii luomaan teoreettisia perusteita verkko-oppimiselle. Laaja teos pdf-muodossa, jossa 15 artikkelia.

**Bereiter, C. 2002. Education and Mind in the Knowledge Age.

- Tiedonrakennusmetaforan toisen kehittäjän teos tietoyhteiskunnan taidoista ja tietokäsityksestä. Pyrkii etenkin kumoamaan vanhaa tiedonhankintametaforaa. Tämä teos vaikutti omaan oppimiskäsitykseeni vahvasti aikoinaan.

**Bransford, J.L., Brown, A.L. & Cocking, R.R. 2000. How People Learn. Brain, Mind, Experience, and School.

• Oppikirjamainen perusteos oppimisen ymmärtämiseen.

**Brown, J.S., Collins, A. & Duguid, P. 1989. Situated Cognition and the Culture of Learning. Educational Researcher 18, 32-42.

- Yksi eniten siteeratuimpia artikkeleja sosiaalisesta ja tilannesidonnaisesta oppimisesta.

**Csikszentmihalyi, M. 1996. Creativity. Flow and the psychology of discovery and invention.

- Herra C:n. kirja luovuudesta ja Flowsta lähestyy ”virtauskokemusta” tutkimalla ja kertomalla siitä, miten lahjakkaat, menestyneet ihmiset saavuttavat luovan toiminnan tilan.

**Dilllenbourg , P. 1999. Collaborative learning: Cognitive and computational approaches.

- Yhteisöllisen, tietokone- ja tietoverkkoavusteisen oppimisen perusteoksia.

**Freire, P. 1970 (suom. 2005). Sorrettujen Pedagogiikka.

- Kriittisen pedagogiikan ehkä merkittävin teos.

**Gardner, H. 1984. The Mind’s New Science. A History of the Cognitive Revolution.

- Kasvatuspsykologian merkkiteoksia. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua myös Jerome Brunerin teoksiin, etenkin the Culture of Education (1996).

**Hakkarainen, K., Lonka, K. & Lipponen, L. 2004. Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä.

- Mielestäni edelleen paras suomenkielinen oppikirja ja perusteos oppimisen ja sen prosessien ymmärtämiseen.

**Hutchins, E. 1995. Cognition in the Wild.

- Tutkimus & kertomus siitä, miten sotalaivalla toiminta, tehtävät ja asiantuntijuus jakautuvat ja hajautuvat eri ihmisten ja välineiden kesken. Hutchins on hajautetun kognition käsitteen kehittäjiä.

**Illich, Ivan. 1971. Deschooling Society.

- Kriittisen pedagogiikan perusteoksia, jossa pohditaan koulujärjestelmän totaalista uudistamista. Edelleen ajankohtainen.

**Jonassen & Land 2000. Theoretical foundations of Learning Environments.

- Oppimisympäristöjen ja verkko-oppimisympäristöjen teoerettista perustelua eri kirjoittajien toimesta.

**Lave, J. & Wenger, E. 1991. Situated Learning. Legitimate peripheral participation.

- Tilannesidonnaisen, yhteisöllisen ja osallistuvan oppimisen perusteos.

**McGilly, K. 1994. Classroom Lessons: Integrating Cognitive Theory and Classroom Practice.

- Monipuolinen artikkelikokoelma täynnä huippunimien kirjoituksia mm. sosiaalisesta oppimisesta ja tietokone- ja verkkoavusteisen oppimisen alkuvaiheista.

**Norman, D.A. 1993. Things That Make Us Smart. Defending Human Attributes in the Age of the Machine.

- Hauska kirja ympärillämme olevien välineiden merkityksestä toiminnalle ja oppimiselle. Puolustaa mm. informaalia oppimista ja luo v. 1993 kiintoisia tulevaisuuskuvia, joita nyt voi peilailla.

**Resnick, L.B. 1989. Knowing, Learning, and Instruction.
**Resnick, L.B. 1991. Perspectives on Socially Shared Cognition.

- Nämä kaksi Resnickin toimittamaa teosta ovat erittäin hyvää lukemista, jos haluaa hyvän pohjan yhteisöllisen oppimisen ymmärtämiseen. Nämä olivat 90-luvulla ne teokset, jotka tutustuttivat minut oppimisen teorioihin ja tutkimukseen.

**Robinson, Ken. 2001. Out of Our Minds. Learning to be Creative.

- Tämä teos yhdessä 2009 ilmestyneen The Element -teoksen kanssa saavat kenen tahansa vähänkään oppimisesta ja luovuudesta kiinnostuneen hymyilemään ja ehkäpä myös ajattelemaan toisin. Täyttä asiaa, kovin teoreettista, myös viihdyttäviä, täynnä erilaisia erimerkkejä todellisesta oppimisesta.

**Salomon, G. 1993.  Distributed cognitions. Psychological and educational considerations.

- Yksi 1990-luvun tärkeimmistä kirjoista, mielestäni, on täynnä käänteentekeviä artikkeleja hajautetusta asiantuntijuudesta ja yhteisöllisestä oppimisesta, myös teknologiaa hyödyntäen.

**Sfard, A. 1998. On Two Metaphors for Learning and the Dangers of Choosing Just One. Educational Researcher 27 (2), 4-13.

- Tiedonhankinta- ja osallistumismetaforien vertailua. Merkittävä artikkeli, jossa yritettiin saada pitkään jatkunut debaatti oppimisen kognitiivisesta ja sosiaalisesta merkityksestä loppumaan.

**Siemens, G. 2004/2005. Connectivism: A Learning Theory for the Digital Age.

- Verkostoyhteiskunnan oppimiskäsityksen perusteos, josta Siemens on johdatellut useita uudempia kirjoituksia, mm. Handbook for Emerging Technologies in Learning.

**Wenger, E. 1998. Communities of practice: Learning, meaning, and identity.

- Käytäntöyhteisöteorian perusteos, jatkoa Laven ja Wengerin teokselle yllä. Kaikki Wengerin teokset ovat suositeltavia, Cultivating Communties of Practice etenkin yritysten tiedonhallinnasta ja oppimisesta kiinnostuneille.

**Vygotsky, L.S. 1978. Mind in Society: The psychology of higher mental functions.

- Yhteisöllisen / sosiaalisen oppimisen perusteos tuskin esittelyjä kaipaa.

Ja jos vuorovaikutus koulussa kiinnostaa, suosittelen Neil Mercerin teoksia 90-00-lvuvuilta.

Kirjojen vuosiluvuista huomaan, että nykyään tulee luettua selvästi enemmän artikkeleja ja blogikirjoituksia verkosta. Tieto on sirpaleisempaa. Hankin kuitenkin juuri viisi oppimista, luovuutta tai asiantuntijuutta käsittelevää kirjaa kesälukemiseksi. Kirjoilla on myös tärkeä merkitys kokonaisuuksien hahmottamisessa.

Olen muutaman vuoden testaillut Open Journal System – julkaisualustaa, joka on tarkoitettu ensisijaisesti avoimien tieteellisten aikakauslehtien julkaisemiseen. OJS:n idea on auttaa julkaisun toteuttamisessa eri rooleissa toimivia koko julkaisuprosessin läpi. Vuonna 2008 oli eräässä konferenssissa puhetta eurooppalaisen musiikkikasvatuslehden perustamisesta. Ehdotin, että julkaisusta tulisi avoin ja että voisimme toteuttaa sen OJS-alustan avulla. Ehdotin myös iänikuista ideaani tutkijoiden ”deittipalvelusta”, joka voisi johtaa avainsanojen ja muun metadatan kautta löytyviin uusiin tutkijasuhteisiin, siis esim. tutkimusalojen välisiin kollaboraatioihin tieteen saralla. Sekin sai kannatusta, mutta odottaa rahoitusta. Vielä v. 2004 JY:n IT-ihmiset pitivät tuota turhan vaikeana tai kalliina toteuttaa, nykyisillä välineillä ei välttämättä.

Sain vihdoin rahoitusta julkaisun toteuttamiseen Sibelius-Akatemialta ja aloitin sen toteuttamisen lopulta vuodenvaihteessa 09/10. Nähtäväksi jää, koska ensimmäinen julkaisu tulee ulos, toimittajat ja arvioitsijat kun ovat yleensä erittäin kiireistä väkeä. Testiversio on toki jo verkossa ja OJS asennettu Sibelius-Akatemian palvelimelle. Laitan linkin heti, kun saadaan 1. julkaisu ulos.

OJS ei ole yhtä helppo ja kätevä julkaisualusta kuin esimerkiksi WordPress, mutta se avustaa julkaisuprosessin eri vaiheissa. Sen lisäarvo perustuu valmiiksi määriteltyihin rooleihin, valmiiksi tarjottuihin ja muokattaviin viesteihin, jotka lähetetään prosessin eri vaiheissa osapuolille. Artikkelit kirjoitetaan, arvioidaan ja toimitetaan julkaisuvaiheeseen asti tekstinkäsittelyohjelmalla (Word…). Valmiita artikkeleja voi sitten kommentoida, mikäli on rekisteröitynyt järjestelmään. Vastaava toimittaja tai muu hallinnoija lähettää artikkeleita aina eteenpäin järjestelmän kautta. Prosessi on esimerkiksi seuraavanlainen:

1. Ylläpitäjä määrittelee roolit kullekin julkaisulle (Editori, layout editori, copyeditori jne.)
2. Kirjoittaja lataa siis käsikirjoituksen (.doc) järjestelmään,
3. Toimittaja lähettää kysymyksen arvijoijalle (referee), josko tämä haluaisi arvioida kirjoitusta
4. Toimittaja lähettää kirjoituksen arvioitavaksi
5. Arvijoitsijat kommentoivat sitä esim. Wordin kommentoitityökalulla, mikäli näin on sovittu
6. Arvioidut kirjoitukset reititetään takaisin kirjoittajille korjauksia varten, joka taas lataa korjatut versiot järjestelmään
7. Toimittaja hyväksyy (tai jättää hyväksymättä) kirjoituksen
8. Toimittaja lähettää sen copyeditorille (tai tekee itse editoinnin) (myös kielentarkastajavaihe olemassa)
9. Toimittaja lähettää kirjoituksen layout-editorille, joka tuottaa julkaisun lopulliseen ulkoasuun mieluiten jollain web-editoriohjelmalla, kuten Dreamweaverilla tai html:llä.
10. Toimittaja asettaa kirjoituksen julkaistavaksi
11. Toimittaja julkaisee lehden numeron (tms.) tai asettaa sille automaattisen julkaisupäivän.

Eli melko monta vaihetta. OJS korvaa mukavasti sähköpostirumban ja tekee julkaisuprosessista hallittavamman. Samoin se tarjoaa valmiin julkaisualustan, joka ei tosin pärjää esim. yleisimmille blogialustoille. Artikkelit tulee tosiaan tuottaa valmiiseen muotoon joko htlm:n tai jonkin editorin avulla. Siitä jostain syystä puuttuu Wysiwyg-editori. Videoita voi toki upottaa embed-tagilla. Tein julkaisulle youtube-kanavan, jonne mahdolliset videot ainakin aluksi laitetaan. OJS vaatii myös jonkin verran perehtymistä etenkin julkaisun vastaavalta toimittajalta.

On muuten kurjaa, että macille ei tunnu löytyvän kevyttä ja edullista peruseditoria, josta on tällaisessa julkaisemisessa tarpeettomat härpäkkeet karsittu pois.  Ehkä siksi, että perussivuja harvoin tehdään enää tietokoneen web-editorilla. Taidan tyytyä raakaan htlm-kirjoittamiseen .

Yleensä suuri osa julkaisuista tulee ”ulos” 1-2v. varsinaisen kirjoitusprosessin jälkeen. Suorastaan nolostuin, kun sain käsiini syksyllä 2009 julkaistun, mutta keväällä 2007 pääosin kirjoittamani kirja-artikkelin verkko-opetuksesta. OJS toivottavasti nopeuttaa julkaisuprosessia edes hieman. Mutta ainakin se tekee julkaisuista avoimia. On hassua, että yhteiskunnan varoilla tuotetusta tieteellisestä tiedosta pitäisi aina maksaa, vaikka olisi töissä samalla laitoksella. Lisäarvoa tuo myös kommentointi. Toivottavasti OJS kehittyy ja monipuolistuu sosiaalisen median välineeksi.

Törmäsin juuri erään aineenopettajaksi opiskelevan Facebook-status-kirjoitukseen, jossa siteerattiin hankalia, koomiselta kuulostavia filosofisia lauseita kasvatustieteen opintoihin kuuluvasta kirjasta. Siitä alkoi keskusteluketju, jossa opiskelijat kertoivat näkemyksiään kasvatustieteen opinnoista. Eräs kertoi vihaavansa kasvatustiedettä ja oli sitä mieltä, siinä että ”normaalit ja yksinkertaiset asiat sanottu niin vaikeesti kun vaan mahdollista, jotta se kuulostais vähän ees tieteeltä”. Toinen sanoi päässeensä läpi tenteistä lukematta yhtään mitään. Ymmärrän ja toisaalta en.

Tuli omat opiskeluajat mieleen, jolloin mikään ei tuntunut musiikinopiskelijasta tylsemmältä kuin kasvatustieteen massaluennoilla istuminen ja kutsuin kasvatustiedettä ”turhien termien temmellyskentäksi”. Kunnes aloin opettaa ja termit alkoivat tulla hyödyllisiksi selittäessäni itselleni opetustilanteita ja yrittäessäni kehittää opetustani. (Musiikin teoriastakin kiinnostuin vasta alettuani säveltää ns. klassista musiikkia). Sitten tein kasvatustieteellisen lisun ja väitöskirjan.

Mistä tämä kertoo? No ainakin siitä, että aineenopettajille tarjotaan ainakin joissakin yliopistoissa kasvatustieteen perusopinnot päälle kaadettuna pakettina, ilman tarpeeksi konkreettisia yhtymäkohtia kouluun, opetusta antavan laitoksen varmasti kokiessa tämän pakkopullana. Näillä massaluennoilla tuskin yritetään sitoa käsitteitä ja teorioita todellisuuteen. Opetusharjoittelun aikaan tulee seuraava mahdollisuus, mutta peli on monesti jo menetetty. Ainakin Sibelius-Akatemiassa opetusharjoittelijat ovat olleet tuohtuneita siitä, kun ohjaavat opettajat tai didaktikot eivät anna heille valmiita malleja siitä, miten opetustilanteissa toimitaan. Tämä juontaa taas kulttuurista, jossa tietokäsitys on hyvin perinteinen. Entä jos maailma muuttuu? Entä jos oppilasaines tai tilanteet ovat erilaisia omassa työssä tulevaisuudessa? Saavatko he tarpeeksi valmiuksia kehittää itseään ja omaa opetustaan? Viimeisin tutkimukseni musiikinopiskelijoiden parissa kyllä kertoi oma-aloitteisuuden puutteesta tai haluttomuudesta olla oma-aloitteinen monissa opiskeluun liittyvissä asioissa.

Asiaa on varmasti tutkittu, laajemminkin (mm. konstruktivismin kohtaamisesta luokanopettajien käsityksistä on tehty väitöskirja HY:n Soklassa, jonka kirjoittajaa en häpeäkseni muista).

No, musiikinopiskelijat ovat kokemusteni (ja tutkimushaastattelujenikin) perusteella usein niin paljon kiinnostuneempia soittamisesta ja musiikista yleensä, että heille suurin osa muusta asiasta on myös sitä pakkopullaa. En tiedä mikä tilanne on muissa aineissa, mutta muistikuvani opiskeluajoista viittaavat tilanteen olevan samankaltainen myös monissa niistä. Mutta he kuitenkin valmistuvat opettajiksi. Jos oppimistutkimus ja siihen liittyvä teoriatieto on suorastaan vihaa herättävää, on  jotain vialla. Syntyy tilanne, jossa opettajat väkisin opettavat enemmänkin perimätiedon varassa, kuten heitäkin on opetettu. Onneksi on mahdollisuus laadukkaaseen täydennyskoulutukseen, johon monilla kyllä innostusta riittää .

Sain Journal of Music Education and Technology -lehden kustantantajalta (Intellect) luvan julkaista kesällä 2007 kirjoittamani artikkeli Social Media as an opportunity for pedagogical change in music education tässä (pre-edit versio). Asia on ehkä osin vanhentunuttakin, mutta osin varmasti ajankohtaistakin. Artikkeli julkaistiin alkuvuodesta 2008.