Olen kouluttanut opettajia ja opettajiksi opiskelevia 90-luvun loppupuolelta asti. On ollut erilaisia hankkeita, kuten Ope.fi, vesopäiviä, EU-hankkeita ja yksittäisiä tilauskoulutuksia. Koulutukset ovat lähes aina olleet osallistujille maksuttomia, ulkopuolisen tahon rahoittamia. Koulutukseni ovat liittyneet aina opetusteknologiaan, teknologiaan luovassa työssä ja viime vuodet sosiaaliseen mediaan. Joskus opettajien osallistuminen on ollut vapaaehtoista, joskus taas pakollista, kuten joidenkin Veso-koulutusten osalta. Hyvin usein opettajat eivät halua tai kykene osallistumaan ilmaisiinkaan koulutuksiin. Syinä tähän saattavat olla mm. kiire, sijaiskielto, työn raskaus ja kiinnostuksen puute. Tänäkin vuonna tilaajat ovat peruneet reilusti yli puolet sovituista koulutuksista osallistujapulan takia.
Viime aikoina on ollut suuri ilo huomata, miten muutamat koulutuksissa käyneet opettajat ovat verkostoituneet keskenään ja osasta on tullut tärkeä osa omaa verkostoani. Opettajia on yleensä todella mielekästä kouluttaa.
Jokaisen koulutuksen jälkeen fiilis on ollut parempi kuin sinne mennessä! Etenkin pienryhmäkoulutuksissa on syntynyt mielenkiintoisia keskusteluja ja uusia näkökulmia on tullut esiin. Olen oppinut valtavasti.
Joskus atk-luokkien tekniset ongelmat ovat kyllä vaatineet hermoja ja haitanneet opetustyötä. Joskus erot opettajien taidoissa ovat suuria, toiset turhautuvat, kun kouluttaja auttaa vaikkapa toisia rekisteröitymään palveluihin. Palaute on ollut innostavaa ja positiivista, vaikka minua on varoiteltu jääräopettajista vuosikausia.
Koulutusten vaikuttavuutta on vaikea arvioida. Tavoitteenani on ollut saada aikaan muutosta toimintakultuurissa, toimintatavoissa ja tietenkin kehittää myös teknologian käyttötaitoja. En halua pitää pelkkiä ”valikkokoulutuksia”, vaan pyrin aina perustelemaan teknologian hyödyntämistä pedagogisesti. Tämä ei aina tietenkään miellytä kaikkia, jotka haluaisivat vain oppia käyttämään tiettyä sovellusta.
Vaikka opettaja ovatkin olleet usein innostuneita kehittämään opetusta, ovat monesti arkifaktori ja syvälle juurtunut toimintakulttuuri sekä toimintatavat iskeneet jarrua muutokseen. Arkifaktori kuvaa sitä, kun olisi halua kehittää ja toteuttaa asioita, mutta arki iskee päälle, eikä jotain tiettyä toteutusta tule koskaan kokeiltua. Toimintakulttuuri on kouluissa syvälle juurtunut ja sitä ohjaavat paitsi opettajien, oppilaiden ja vanhempien oppimis- ja koulukäsitykset, myös vallalla olevat arviointimallit.
Täydennyskoulutukset antavat varmasti monelle ideoita, taitoja ja motivaatiotakin opetuksen kehittämisen. Todellinen toimintakulttuurin muutos vaatii kuitenkin enemmän. Innovatiiviset rehtorit ovat tässä avainasemassa. Yhtä tärkeää olisi saada tukea paikallisesti arkityössä myös ulkopuolisilta kouluttajilta tai konsulteilta. Meidän tulisi voida myös jalkautua kouluun ottamaan osaa opetuksen kehitämiseen. Tämä tuki voisi olla ideointiapua, sparrausta, apua suunnitelmien tai muutosstrategioiden tekemisessä, sopivien teknisten välineiden valinnassa, välineiden pedagogisesti mielekkäässä soveltamisessa opetuksessa sekä etenkin erilaisten opetus ja oppimismenetelmien toteuttamisessa. Myös vanhempien ja itse oppilaiden kanssa olisi hyvä keskustella, sillä he ovat vahvasti osallisena opetus- ja opiskelukulttuurin muutoksessa.
Kaikkein tärkeintä saattaa kuitenkin olla vertaistuki. Opettajien verkostoituminen niin kasvokkain kuin sosiaalisen median avulla on valtava voimavara työssä jaksamisen ja työn kehittämisen osalta. Tieto, kokemukset ja käytänteet leviävät nopeasti. Opettajan oma heimo ei välttämättä aina löydy opettajanhuoneesta, vaan se voi löytyä yhtä hyvin koulutuspäivien kahvipöydistä kuin Twitterin keskusteluistakin.
Niin samaa mieltä, Miika. Mutta…
Koulut, jotka ottavat pedagogian ja informaatioteknologian vakavasti, palkkaavat nykyään henkilöitä tehtäviin, kuten ICT integration manager, techonology director jne. En haluaisi olla negatiivinen (varsinkaan positiivista postaustasi kommentoidessan) mutta valitettavasti Suomessa tällaisesta ei ole tietoakaan. Suomen kouluissa on valtavasti tekemätöntä koordinoimistyötä, johtamistyötä ja avustamistyötä.
Opettajien työtaakka kevenisi huomattavasti (pidemmällä aikavälillä) ja oppimistulokset paranisivat huomattavasti, jos näihin asioihin kiinnitettäisiin huomiota. Suomessa koulujen tehtäväksi nähdään opetuksen järjestäminen. Suomessa opetusta lähestytään (ainakin lukiotasolla) hallinnoinnin näkökulmasta, ei pedagogisesta näkökulmasta. Siitä, millaisena opetus järjestetään, mitä sillä saavutetaan, mikä sen laatu on ja miten sitä voisi parantaa, ei varsinaisesti huolehdi kukaan! Sellaista hommaa tehdään jos huvittaa ja jos se ei maksa mitään. Voin vain kuvitella, miten oma työpaikkani (tällä hetkellä), Suomen suurin lukio, Tikkurilan lukio, muuttuisi, jos esim. sinä, Miikka, olisit meillä töissä pari vuotta ICT integration managerina!
Koulupsykologeja epäilemättä tarvitaan, mutta eikö jonkun pitäisi tukea opettajia myös opetuksen mielekkyydessä, vaikuttavuudessa, teknisessä toteutuksessa? Mitä pitäisi tapahtua, jotta sellaiseen irtoaisi määrärahat? Pitäisikö jonkun turhautuneen oppilaan tai opettajan hajottaa tietokoneluokka?
Kiitos luottamuksesta ;). Nimenomaan tarvittaisiin tukea (scaffolding) ja sivusta varmistamista, ideointiapua ja vinkkailua. Pedagogiselta ict-managerilta vaadittaisiin valtavasti uskottavuutta, jotta pitkään taulun edessä toiminut opettaja ryhtyisi muuttamaan ja kehittämäään opetustaan – eli ajattelemaan eri tavalla, rohkaistumaan tekemään asiat toisin jne.
Vaikuttavuuden mittaaminen olisi kuitenkin tärkeää helpottamaan jatkosuunnitelmia. Usein kouluksen jälkeen into on suuri, mutta millaiset koulutukset vaikuttavat pidemmällä tähtäimellä toimintakulttuurin muutokseen. Oletko Miika miettinyt, miten parhaiten voitaisiin mitata vaikuttavuutta edes jollain tarkkuudella?
Niin, vaikuttavuutta voisi tietysti yrittää mitata vertailemalla koulutuksia ja niihin osallituneita uusiin opetustoiminnan kehittämiseen ja muutokseen. Eli millaisiin koulutuksiin tietyt opettajat ovat osallistuneet ja miten heidän opetuksensa on muuttunut/ kehittynyt esim. vuoden-kahden aikana. Välineiden käytön osalta tämä olisi melko helppokin tilastoida, pedagogisen muutoksen osalta paljon, paljon vaikeampi.
Mutta kun koulutusten lisäksi muutokseen voi vaikuttaa niin moni muukin asia, kuten rehtorin kannustus ja tuki, rahalliset resurssit – joita voisi tietysti vertailuissa sulkea poiskin vaikuttajina.
Toisaalta vaikutus voi olla hyvinkin “hiljaista”, eli näkyä jonkinlaisena asteittaisena pedagogisen ajattelun muutoksina. Tämä on verrattavissa yleiseen oppimisen arviointiin: todellista oppimista ei voi kovinkaan helposti mitata koulussa nykyisin mittarein, vaan se näkyy erilaisina kykyinä kaukana tulevaisuudessa.
Opettaja on sidottu opetustyöhön luokassa. Se tosiasia ei minusta ole muuttunut miksikään yli kolmenkymmenen työssäolovuoden jälkeenkään.
Oppilaille opetetaan joku asia, sitten tehdään tehtäviä, keskustellaan ohjatusti, tarkastetaan kotitehtävät ja lähdetään välitunnille, Oppilaat saavat olla ulkona ja leikkiä välituntileikkejä.
Opettajat istahtavat kahvihetkeksi ja keräävät puhtia seuraavaa oppituntia varten.
Ennen seuraavan oppitunnin alkua puhutellaan huonosti käyttäytyvää oppilasta. Ja taas seuraavan oppiaineen tunti pääsee alkamaan.
Joku neuvoo sivusta, että oppikirja ei ole “opetussuunnitelma”. On se, edelleen. Niin huonosti tehtyä oppikirjaa en Suomessa ole vielä nähnyt, etteikö sitä voitaisi käyttää Suomen kouluissa. Kirja, jopa sähköinen, on perusedellytys sille, että opettaja, oppilas ja koti pysyvät kärryillä.
Opettaja tarvitsee jatko- ja täydennyskoulutusta oppiaineiden asiasisältöjen ja taitojen ylläpitämiseen ja uuden tiedon omaksumiseen. ICT-fanina olen iloinen pienistäkin edistysaskelista koulussa. Tarvittaisiin vierihoitoa teknologian opetuskäytön lisäämisessä.
Uusi perusopetuslaki tuo sellaista haastetta koululle, että siitä ei selviä muuten kuin rahalla.
Lisää opettajia kunnollisella palkalla, ei muuta porukkaa!