Arviointikulttuurimme nojaa ainakin toisella kyljellään toimintatapaan, jossa yksittäisten suoritteiden perusteella määritellään se, mihin sovellut, miten menestyt, mitä seuraavaksi teet. Meillä olisi kuitenkin digitaalisuuden ja monipuolisten arviointimenetelmien myötä mahdollisuus tutkia ja tukea arvioinnilla paljon laajemmin todellista osaamista ja soveltuvuutta. Arviointi tulisi nähdä työkaluna ja digitaaliset välineet tämän työkalun merkityksellisemmän toiminnan mahdollistajana.

Arvioinnilla on kaksi tärkeää tehtävää:

1. Tukea oppimista mahdollisimman monipuolisesti
   1. Myös taitojen kehittäminen ja
   2. oppimisen toiminnallisten prosessien käynnistäminen arvioinnin tukemana
2. Tuoda osaamista, oppimista ja erityisesti soveltuvuutta/motivaatiota esiin monipuolisten menetelmien avulla jatkuvasti, eikä vain yksittäisen suorituksen perusteella (opettajan arviointi, vertaisarviointi niin toiminnan kuin sisältöjen osalta, oppilaan toiminnasta ja harjoituksista syntyvä data (esim.digitaalisessa muodossa tehdyt autom. tarkistuvat harjoitukset), ja etenkin monipuolinen itsearviointi.)

OPS uudistaa arviointia

Arviointia ollaan uudistamassa mm. niin, että myös taidot ja oppimisprosessi otetaan arvioinnin kohteeksi – tai pikemminkin niitä aletaan tukea arvioinnin avulla. Tämä onnistuu parhaiten jatkuvan arvioinnin avulla, hyödyntämällä monipuolisesti opettajan arvioinnin lisäksi itsearviointia, vertaisarviointia – jotka jo sinänsä ovat oppimista tukevia – ja sähköisten oppimisympäristöjen ja oppimateriaalien tuottamaa palautetta. Omien tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttamisen arvioiminen asettaa oppijan oman oppimisensa rattiin. 

OPS:n arviointinäkemykset ovat kuitenkin ristiriidassa edellä mainittujen perinteiden kanssa. Koe arvioinnin ainoana välineenä ajaa ajattelemaan koetta myös toiminnan tavoitteena. Oppilaat ja heidän vanhempansa kokevat oppimisen monesti kokeita varten tapahtuvana toimintana ja vain kokeiden kautta osoitettavana. Taustalla kummittelee vanha tietokäsitys ja tiedonsiirtometafora.

Jos arviointi on pelkästi ulkoisesti ohjattua, eikä esimerkiksi vertais- ja itsearvioinnille anneta tilaa, muuttuu myös toiminta helposti ulkoisesti ohjatuksi, omistajuus on vähäistä ja täten oppiminen voi harvoin olla kovinkaan syvällistä. Asiat eivät yhdisty mielessä kokonaisuuksiin, eikä niitä voi välttämättä soveltaa jatkossa uusiin haastavampiin asioihin. Taidot eivät kehity niin hyvin kuin olisi mahdollista. Koulu nähdään muusta maailmasta erillisenä suoritusympäristönä, jossa toimitaan vain opettajaa tai koulua varten.

Tätä tietysti hyvin harva opettaja tavoittelee, mutta ongelma onkin enemmän taustalla vaikuttavassa oppimiskulttuurissa sekä näkemyksissä siitä, miten osaaminen tulevaisuutta varten osoitetaan.

Esimerkiksi ylioppilaskirjoitukset ohjaavat jopa peruskoulun opettajien käsitystä siitä, miten ja mitä pitäisi opiskella ja mikä on tavoitteena. Tämä ei ole tietenkään pelkästään huono asia, koska selkeitä tavoitteita täytyy olla, ja niitä on hyvä pyrkiä järjestelmällisesti saavuttamaan. Mutta eri asia on, mitä tavoitteet ovat ja miten ne asetetaan.

Vaikka kokeet eivät mittaisi ulkoa muistamista*, ne ohjaavat kuitenkin harjoittelemaan vahvasti kokeisiin vastaamisen strategioita. Syvälle juurtunut tapa määritellä osaaminen yksittäisen suoritteen perusteella ohjaa vahvasti toimintaamme ja tekee siitä helposti suorituskeskeistä, jolloin päämääräksi muodostuu suoriutuminen yhdestä suoritteesta. Joku, en muista kuka, mainitsi, että tietyt maat ovat alkaneet prepata oppilaita Pisa-testeihin. The Wire TV-sarjassa (fiktiota toki) köyhän alueen koulu käytännössä lopetti opiskelun ja käytti kaiken aikansa SAT-kokeisiin preppaamisessa, koska sen tulosten perusteella jaettiin rahaa kouluille. Eräs suomalainen opettaja ehdotti FB:n ryhmässä, että oppimistulosten pitäisi olla opettajan palkan mittari. Ja niin edelleen.

 Kustantajat kilpailevat sillä, kenellä on paras koepaketti, jossa on samanlaisia kysymyksiä kuin yo-kokeissa – olivat ne sitten sähköiset tai paperikokeet. Käytettävissä olisi kuitenkin muitakin tapoja arvioida sitä, mihin jatko-opiskelupaikkaan opiskelijat soveltuisivat.

Parhaimmillaan koe voi toki testata ymmärrystä ja laajojen kokonaisuuksien hahmottamista. Siitä syystä niillä on paikkansa. Mutta jos kokeet ovat ainoa päämäärä, tulee niihin harjoittelusta myös ainoa päämäärä. Sitä saa mitä tilaa.

Mitä pääsykokeet mittaavat?

Helsingin Sanomat uutisoi VTT:n tutkijoiden kritiikistä pääsykokeita ja niihin valmistautumista kohtaan. Monille aloille pääsyyn kilpailu on niin kovaa, että kokeita varten tulee käydä erilaisia kalliita valmennuskursseja, joiden tarkoituksena on valmentaa nuoria suoriutumaan kyseisessä kokeessa. Niissä opetellaan erilaisia vastausstrategioita, vanhoja koekysymyksiä ja päntätään niitä alueita, joita kokeissa odotetaan kysyttävän.

Eli mitä pääsykokeet todellisuudessa testaavat? Riippuu tietysti alasta, mutta hyvin usein ne painottuvat testaamaan kykyä vastata koekysymyksiin. Tämä ei tarkoita sitä, että minä pääsisin edes pänttäämällä opiskelemaan esim. kemiaa tai kiinaa, mutta opiskelijoita pitäisi paljon enemmän arvioida soveltuvuuden, laajempien kykyjen ja motivaation perusteella. Soveltuvuuteen liittyy toki kyky ymmärtää oppiaineen tai toimialan terminologiaa ja hallita siellä tarvittavia taitoja.

Opettajakoulutukseen pyrkiville järjestettävä VAKAVA-koe painottuu ennakkoon luettavissa artikkeleissa olevien asioiden muistamiseen. Tavoitteena tietysti pyrkijöiden asettaminen järjestykseen tavalla, joka on mahdollista suuri pyrkijämäärä huomioiden.

Jatko-opinnot ja tutkijan ura

Suomen Akatemiaa on juuri kritisoitu siitä, etteivät kandidaatit tuota riittävästi riittävän laadukkaita artikkeleja, joista taas yliopistoja arvioidaan ja joiden perusteella rahoitusta ja natsoja jaetaan. Taustalla sama arviointikulttuuri. Akatemia arvioi  kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikön johtajan Liisa Savusen mukaan yksinomaan tutkimussuunnitelmaa, eivät tutkijan soveltuvuutta, motivaatiota tai edes juurikaan tutkimuksen merkityksellisyyttä. Saamme siis kärjistäen sanoen tutkijoiksi taitavia tutkimussuunnitelman tekijöitä. Tämähän voi olla hyvä asia, kun siirrymme kansainväliseen kilpailuun tutkmusrahoituksesta, hehe. Luovat, uudet ideat eivät tässä arviointimenetelmässä todellakaan voi nousta esiin, vaan lähinnä se, miten tarkkaan pilkkuja on viilattu. Jos yrityksiä arvioitaisiin samoilla tavoilla, maamme yritykset muistuttaisivat 100% 70-lukuisia valtion virastoja.

Kohti laajaa, osaamista tukevaa ja sitä tutkivaa arviointia

Mielestäni koulun kaksi tärkeintä tehtävää laajasti ajateltuna ovat 1) kasvattaa taitavia oppijoita (niin matematiikan sisältöjen kuin vaikkapa erilaisten yhteistyötaitojen osalta) ja 2) auttaa opiskelijoita löytämään oma elementtinsä (<3 OPOT!), eli se, mitä he todella nauttivat ja ovat sisäisesti motivoituneta. Koulun tulee auttaa löytämään omistajuus oppimiseen. Tarvitsemme tulevaisuuden yhteiskunnassa ihmisiä, jotka ovat oikeilla paikoilla toimimassa sisäisesti motivoituneina, hommansa omistaen.

Digitaaliset toimintaympäristöt voivat auttaa tukemaan vahvasti myös taitojen oppimista, sitouttaa opiskelijaa toimimaan itseohjautuvammin ja erityisesti tuomaan esiin osaamista ja osaamisen haasteita. Ja siten tukemaan kattavasti oppijaa yksilönä, monipuolisen, oppimista diagnosoivan ja kehittävän arvioinnin tukemana. Jos ne on oikein suunniteltu.

Digi tuo osaamisen koko oppimistoiminnan aikana näkyväksi niin, että koe ei enää ole ainoa osaamisen mitta.  Samalla esimerkiksi oppikirjaan integroidun arvioinnin avulla voidaan tukea järjestelmällisesti ja monipuolisesti erilaisia oppimiseen johtavia prosesseja. Digi voi asettaa oppijan oman oppimisensa rattiin, asettamaan tavoitteita, tarkastelemaan oppimistaan ja saamaan käsitystä siitä, missä on omimmillaan. Digin avulla on mahdollista saada hyvinkin yksityiskohtainen kuva kyvyistä ja soveltuvuudesta.

1. Digi mahdollistaa oppijan taitojen tukemisen jatkuvan arvioinnin ja eri arvioinnin muotojen avulla.
2. Pelillinen, jatkuva arviointi voi tukea oppimista jatkuvasti ja tuoda esiin todellista osaamista, kun arviointi on radikaalisti yhtä testiä laajempaa. Nykyaikaisen arvioinnin avulla oppilaat asettavat itse tavoitteita ja arvioivat omaa ja toistensa etenemistä ja erityisesti toimintaa (mm. sellaista toimintaa, jonka voi katsoa johtavan syvempään oppimiseen).
3. Oppija tekee harjoituksia ja esimerkiksi projektitöitä jatkuvasti (toiminnallinen oppiminen!) yhdessä ja itsenäisesti, omaan tahtiin(kin) edeten. Harjoitukset tulee suunnitella ja merkitä tarkkaan metatiedon osalta: Mitä taitoja harjoitus kehittää? Minkälaista oppimista se tukee? Digi tuo esiin tätä osaamista hyvinkin yksityiskohtaisesti myös niille, joiden tehtävänä on päättää, mihin opiskelija voi seuraavaksi suuntautua. Mutta mikä tärkeintä, hänelle itselleen, jotta hän kykenee astumaan rattiin omassa oppimisessaan.
4. ePortfoliot ja kehittyneet arviointijärjestelmät voivat tarjota mahdollisuuden näyttää osaamistaan ja erityisesti soveltuvuuttaan jatko-opintoihin yhtä testiä realistisemmin ja reilummin.

Tabletkoulussa olemme rakentaneet oppikirjaa näiden ajatusten ympärille. Digitaalisuus voisi tarjota oikein toteutettuna merkittävästi paremmat tavat paitsi tukea osaamisen kehittämistä, myös arvioida soveltuvuutta ja kykyjä toimia uusissa toimintaympäristöissä. 

*Tämä ei tarkoita sitä, etteikö muistilla tai muistamisella olisi merkitystä, vaikka näin joskus oletetaan. Erilaisia muistiharjoituksia tietenkin kannattaa sisälltyttää opetukseen. Mutta muistamisen kohteena olevat  asiat jäävät oikeasti mieleen ja ne osataan yhdistää aiempiin käsityksiin ja soveltaa uusissa ongelmissa, jos ne on opittu sisäisen motivaation, tarpeen ohjaamina ja kontekstiin sidottuna, aktiivisen prosessoinnin kautta. Mutta tätä prosessia harvoin arvioidaan, vain lopputulosta.