Korostan toiminnassani:

• Itseohjautuvaa oppimista ja oppimisen omistajuutta.
• Oppimista prosessina, ei tuotteena, kuten konnektivismi korostaa.
• Jatkuvaa oppimista työn ohessa ja sosiaalisissa tilanteissa.
• Yhteisöllisen toiminnan tuomia mahdollisuuksia, kuten hajautetun asiantuntijuuden hyödyntämistä.
• Metakognitiivisten taitojen ja tiedon kehittämistä elinikäistä oppimista varten. Ei siis vain faktoja tai sisältöjä, vaan oppimisen ja tiedon -käsittelyn, -hallinnan, – hankinnan ja muokkauksen taitoja.
• Teknologian mahdollisuuksia toteuttaa tutkivaa, itseohjautuvaa ja yhteisöllistä oppimista erilaisia verkostoja luoden ja hyödyntäen.
• Luovuuden merkitystä kaikessa inhimmillisessä toiminnassa – tästä syystä korostan myös taidekasvatuksen merkitystä. Luovuus katoaa omistajuuden katoamisen myötä.

Nykyinen koulutusjärjestelmä, tai ainakin opiskelu- ja opetuskulttuuri toimivat vielä ainakin osittain teollisuusyhteiskunnan tarpeiden mukaisesti. Koulussa totuttiin muistamaan ulkoa asioita ja pääasiallinen motivaatio opiskelulle olivat kokeet, joilla oppimista ja kompetenssia mitattiin. Tämä on taas vaikuttanut voimakkaasti siihen, mihin oppijat panostavat ja miten he opiskelevat. Vanhoja tottumuksia on vaikea muuttaa.

Elinikäinen oppija tarvitsee uudenlaista kompetenssia. Tarvitaan rohkeutta ottaa vastuuta omasta oppimisesta, kykyä soveltaa oppimaansa muuallakin kuin koetilanteissa, vuorovaikutustaitoja, verkostoitumis- ja verkoston hallintataitoja, kielellisiä taitoja, tiedon hankinnan ja käsittelyn taitoja ja niin edelleen. Tieto muuttuu, kehittyy ja on entistä helpommin läsnä teknologian välityksellä. Työelämä ja yhteiskunta muuttuvat niin nopeasti, että tänään opittavilla taidoilla tai tiedolla ei välttämättä ole sellaisinaan merkitystä vaikkapa 20 vuoden päästä – ellei niitä sitten opita soveltamaan uusissa konteksteissa ja muovaamaan tarpeen vaatiessa.

Uusi teknologia tarjoaa aiempaa paremmat mahdollisuudet saavuttaa oppimistutkimuksen asettamia pedagogisia tavoitteita. Oppimisen omistajuutta ja vastuuta voidaan siirtää hieman oppijoiden suuntaan ja näin kouluttaa elinikäisiä oppijoita, ei vain taitavia kokeista suoriutujia. Teknologia voi auttaa oppijoita toimimaan tutkivan oppimisen metodein, ikään kuin innostuneen tutkijan tavoin. Opittavasta asiasta tulee näin enemmän omaa, eikä opiskelija pelkästään lue tärppejä tentteihin tai toista oppikirjan tai opettajan tunnilla esittämää sisältöä.

Tärkeimpiä tulevaisuuden oppijan ominaisuuksia ei välttämättä aina löydy kokemukseni ja tutkimuksieni mukaan ainakaan yliopisto-opiskelijoista. Opiskelu on monesti ulkoisesti motivoitunutta ja opiskelijat ovat tottuneita ottamaan vastaan tietoa luentosaleissa ja sitten toistamaan tiedon tentissä. Panostetaan muihin asioihin, opiskelu on kiireistä ja tärkeitä on suoriutuminen. Tavat oppija ovat opittu monesti edellisiltä sukupolvilta – tai ainakin jäänteitä vanhoista opiskelukulttureista löytyy. Opiskelukulttuuri kaipaa siis muutosta!

Oppimiskäsitykset muuttuvat vastaamaan uudistuvan yhteiskunnan ja työelämän tarpeita, mutta koulukulttuuri jää väkisin jälkeen, kun opettajilla ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia uudistaa tietämystään.

Muodollisen koulutuksen tulee myös huomioida, miten paljon oppimista tapahtuu luokkien ja luentosalien ulkopuolella. Tämä on tärkeää myös verkko-opetusta suunniteltaessa: verkkokurssi ei voi olla pelkkää suorittamista, vaan tarvitaan myös vapaata ja luovasti rönsyilevää keskustelua!

Jotta muutosta saataisiin aikaan, tarvitaan keskustelua, koulutusta ja uusien toimintatapojen harjoittelua niin arjessa, työssä kuin opiskelussakin.