opiskelukulttuuri

Kasvatustiede ja todellisuus opettajankoulutuksessa

Törmäsin juuri erään aineenopettajaksi opiskelevan Facebook-status-kirjoitukseen, jossa siteerattiin hankalia, koomiselta kuulostavia filosofisia lauseita kasvatustieteen opintoihin kuuluvasta kirjasta. Siitä alkoi keskusteluketju, jossa opiskelijat kertoivat näkemyksiään kasvatustieteen opinnoista. Eräs kertoi vihaavansa kasvatustiedettä ja oli sitä mieltä, siinä että ”normaalit ja yksinkertaiset asiat sanottu niin vaikeesti kun vaan mahdollista, jotta se kuulostais vähän ees tieteeltä”. Toinen sanoi päässeensä läpi tenteistä lukematta yhtään mitään. Ymmärrän ja toisaalta en.

Tuli omat opiskeluajat mieleen, jolloin mikään ei tuntunut musiikinopiskelijasta tylsemmältä kuin kasvatustieteen massaluennoilla istuminen ja kutsuin kasvatustiedettä ”turhien termien temmellyskentäksi”. Kunnes aloin opettaa ja termit alkoivat tulla hyödyllisiksi selittäessäni itselleni opetustilanteita ja yrittäessäni kehittää opetustani. (Musiikin teoriastakin kiinnostuin vasta alettuani säveltää ns. klassista musiikkia). Sitten tein kasvatustieteellisen lisun ja väitöskirjan.

Mistä tämä kertoo? No ainakin siitä, että aineenopettajille tarjotaan ainakin joissakin yliopistoissa kasvatustieteen perusopinnot päälle kaadettuna pakettina, ilman tarpeeksi konkreettisia yhtymäkohtia kouluun, opetusta antavan laitoksen varmasti kokiessa tämän pakkopullana. Näillä massaluennoilla tuskin yritetään sitoa käsitteitä ja teorioita todellisuuteen. Opetusharjoittelun aikaan tulee seuraava mahdollisuus, mutta peli on monesti jo menetetty. Ainakin Sibelius-Akatemiassa opetusharjoittelijat ovat olleet tuohtuneita siitä, kun ohjaavat opettajat tai didaktikot eivät anna heille valmiita malleja siitä, miten opetustilanteissa toimitaan. Tämä juontaa taas kulttuurista, jossa tietokäsitys on hyvin perinteinen. Entä jos maailma muuttuu? Entä jos oppilasaines tai tilanteet ovat erilaisia omassa työssä tulevaisuudessa? Saavatko he tarpeeksi valmiuksia kehittää itseään ja omaa opetustaan? Viimeisin tutkimukseni musiikinopiskelijoiden parissa kyllä kertoi oma-aloitteisuuden puutteesta tai haluttomuudesta olla oma-aloitteinen monissa opiskeluun liittyvissä asioissa.

Asiaa on varmasti tutkittu, laajemminkin (mm. konstruktivismin kohtaamisesta luokanopettajien käsityksistä on tehty väitöskirja HY:n Soklassa, jonka kirjoittajaa en häpeäkseni muista).

No, musiikinopiskelijat ovat kokemusteni (ja tutkimushaastattelujenikin) perusteella usein niin paljon kiinnostuneempia soittamisesta ja musiikista yleensä, että heille suurin osa muusta asiasta on myös sitä pakkopullaa. En tiedä mikä tilanne on muissa aineissa, mutta muistikuvani opiskeluajoista viittaavat tilanteen olevan samankaltainen myös monissa niistä. Mutta he kuitenkin valmistuvat opettajiksi. Jos oppimistutkimus ja siihen liittyvä teoriatieto on suorastaan vihaa herättävää, on  jotain vialla. Syntyy tilanne, jossa opettajat väkisin opettavat enemmänkin perimätiedon varassa, kuten heitäkin on opetettu. Onneksi on mahdollisuus laadukkaaseen täydennyskoulutukseen, johon monilla kyllä innostusta riittää ;).

Website Pin Facebook Twitter Myspace Friendfeed Technorati del.icio.us Digg Google StumbleUpon Premium Responsive

This entry was posted in opiskelukulttuuri and tagged , , , . Bookmark the permalink.

4 Responses to Kasvatustiede ja todellisuus opettajankoulutuksessa

  1. Heli Nurmi says:

    Koskettavasti kirjoitit taas ja tutulta tuntuvat monet kohdat kertomassasi.
    Itse “opetin” kasvatus-ja kehityspsykaa ammatillisessa opekoulutuksessa verkkokurssina, jossa aikuiset opiskelijat saivat itse (joutuivat) valitsemaan teemansa ja materiaalinsa. Pakotin ja houkuttelin sitomaan kokemuksiin, mikä aikuisilla kyllä kävi itsestään.
    Tulokset olivat hyviä. Vaikuttavin tekijä mielestäni oli opiskelijoiden työelämäkokemus ja samoin muu elämä: heille oli selvää että työssä ei pärjää irtoteorioilla. Siellä pitää oikeasti osata jotain, siis opetustyössä.

    Olen itsekin ollut tosi tyhmä yliopisto-opiskelija suoraan lukiosta ja asenteella “hienoa tenttiä näkemättä kirjaa”. Mikä tuota sitten eniten tuottaa? Lukio jossa on pakko siirtyä ulkoiseen suorittamiseen? Onko se edelleen noin? Ainakin tyttäreni kertoi lukion puhuvan toista ja vaativan toista – ja se jatkuu yliopistossa.

    Toki oma-aloitteisuuden puutteeseen törmää kaikkialla ja ymmärsin omalla kurssilla että joillekin oli vaikea valita kun ei tiennyt mistä valitsee, oikeasti olisi pitänyt olla muutama selvä vaihtoehto mistä pääsee alkuun.

    Satuin opettaja.tv näkemään 5 min demot Montessori, Frenet, Piaget : kaikki aktiivisen yhdessä oppimisen ideat oli 1800-luvulta asti tiedossa. Miksei me osata niitä panna toimeen? Ihminen aina pilaa kaiken, vai järjestelmä?

  2. Miikka says:

    Sepä se. Aikuisopiskelijat voivat saada oivalluksia, kun osataan sitoa opittu työhön ja kokemuksiin siellä. Tosin muutama opettaja on kyllä melko agressiivisestikin sanonut minulle, että se on kuri ja behaviorismi mikä toimii, ei mikään konstruktivistinen hömppä.

    Opiskelijoiden pedagoginen kokemusmaailma nojautuu siihen opetukseen, jota he ovat saaneet.

  3. Heli Nurmi says:

    Pedagoginen kokemusmaailma onkin hyvä käsite. Mutta miten selitän sen että muistan edelleen yhden lukion opettajan joka yritti saada meitä itse pohtimaan jotain: muistan myös miten typeränä sitä yritystä pidin koska vain kokeisiin lukeminen oli meidän homma.

    Aivot ottaa talteen sellaisia ajatuksen poikasia jotka joskus myöhemmin ovat tarpeen ..?

    Voihan se kuri olla yksi tapa saada opiskelu alkuun, omat lapseni ovat väittäneet samaa että nuorille tiukat suitset ovat tarpeen.

  4. peeristila says:

    Hiukka kevyttä. palaan asiaan:)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *